Mitä kuuluu?

Olen useaan otteeseen yrittänyt koota ajatuksiani ja kirjoittaa siitä, miltä nyt tuntuu, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sekavia, yksittäisiä ajatuksia ja lauseita, joista en kuitenkaan ole saanut jäsenneltyä mitään järkevää ja useimmiten olen huomannut tuijottavani valkoista ruutua, saamatta ainuttakaan sanaa aikaiseksi. Tulin siihen tulokseen, että en edes yritä saada mitään alusta loppuun yhtenäistä aikaiseksi, vaan annan ajatusten virrata ja kerron mitä mulle kuuluu nyt?

Lyhyesti sanottuna mulle kuuluu ihan hyvää. Olen hiljalleen palaamassa työelämään ja huomaan, että se aiheuttaa monenlaisia tunteita. Vaikka sairastumisen ja hoitojen aikana ajattelin, että nyt lähden tavoittelemaan suurimpia haaveitani ja rakennan itselleni uuden uran, ei se ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Tarkemmin ajateltuna kaikki energia on mennyt ja menee aika usein vieläkin, kaikessa yksinkertaisuudessaan arjesta selviämiseen. Paljon on tullut puuhasteltua, mutta mihinkään suurempiin ponnisteluihin minusta ei ole ollut. Vaikka haluaisin, en jaksa. Olen henkisesti yhtä aikaa väsynyt ja energinen. Todella vaikeaa kuvailla sitä tunnetta. Samaan aikaan, kun janoan uusia kokemuksia, tutustun uusiin työkavereihin, nautin arjesta ja pyrin toteuttamaan itseäni, olen samalla aivan äärirajoilla. Huomaan, että mielialani heittelevät laidasta laitaan ja nollasta sataan, sekunnissa. Väsyn myös siitä, että haluaisin hirveästi asioita. Haluaisin kirjoittaa, piirtää, maalata, kuvittaa, valokuvata, käydä töissä, järjestellä kotia... ikäänkuin yrittäisin väkisin ottaa takaisin viime kevään, kesän ja syksyn "hukkaan valuneita" kuukausia. Vai onko se sitä "täysillä elämisen" tarvetta, että eletään nyt tänään kuin viimeistä päivää, kun ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mene ja tiedä, mutta kai tämäkin on joku ohi menevä vaihe ja joskus elämä (myös siellä oman pään sisällä) tasaantuu. 

Mainitsinkin jo, että työelämä aiheuttaa monenlaisia tunteita. Työskentelen tällä hetkellä pääasiassa vanhusten parissa ja kun 3,5 vuoden tauon jälkeen olin tekemässä ensimmäisiä vuoroja, huomasin ajattelevani aivan toisella tavalla kuin aikaisemmin. Yllättäen tuli todella voimakas tunne siitä, että teen oikeasti työtä jolla on suuri merkitys ja vaikka olen sen aikaisemminkin tiennyt, oli se tunne nyt erilainen. Eräs vanha rouva toi mieleen meidän heinäkuussa pois nukkuneen mummun ja olin vähällä purskahtaa itkuun. En koskaan ehtinyt kunnolla pysähtyä sen ajatuksen äärelle, että mummu oli vakavasti sairas, enkä halunnut uskoa että aikaa olisi ollut niin vähän, kuin mitä sitä loppujen lopuksi oli. Omat hoidot veivät kaiken energian, samaan aikaan kun mummu teki kuolemaa. Minä en koskaan pysähtynyt miettimään, että mummu pitäisi käydä jo hyvästelemässä. En osannut edes ajatella, että aikaa olisi vain pari viikkoa. Huomaan ajattelevani, että huolehtimalla nyt näistä vanhuksista, annan heille huolenpitoa ja hoivaa, mitä en ehtinyt omalle mummulleni antamaan. Ja huomaan, miten uudella tavalla merkitykselliseltä se yhtäkkiä tuntuu. Muutama päivä sitten huomasin, että mummun numero löytyy edelleen puhelimestani. En ole edes ajatellut, että olisin poistanut sitä ja huomaan välillä vieläkin havahtuvani siihen, että häntä ei tosiaan enää ole... se on yksi niistä ajatuksista, joita on välillä ihan äärimmäisen vaikeaa sisäistää. Täältä löydät kirjoitukseni mummun kuolemasta: "Hyvää matkaa mummu". Ikävä on ihan järkyttävä.

Tasan vuosi sitten sain diagnoosin. Ote ensimmäisestä blogikirjoituksestani viime keväältä:
"28.3. minut leikannut lääkäri soitti ja kertoi, että imusolmukebiopsian diagnoosi on lymfooma. Jatkot olisivat TAYSista ja sieltä otettaisiin minuun yhteyttä. Aktiivihoitoja. Kohtuullisen hyvä ennuste. Lisätutkimuksia. Kuvauksia. Verikokeita.

Vaikka olin henkisesti valmistautunut kuulemaan nämä uutiset, en usko että näihin kukaan osaa niin hyvin valmistautua, etteikö se olisi shokki. Yhtäaikaa se oli helpottavaa. Nyt kuukausien odotus oli päättynyt diagnoosiin. Toki edessä olisi tietenkin lisää odottamista, lisätutkimuksia ja sitten vasta hoitosuunnitelma ja lääkärin tapaaminen.

Koin olevani elämäni kunnossa, vailla minkäänlaisia oireita ja silti samaan aikaan vakavasti sairas. Minusta oli tullut syöpäpotilas." 
Vaikka kuluneesta vuodesta on paljon erilaisia ja selkeitäkin muistikuvia, tuntuu siitä huolimatta siltä, että se on yhtä harmaata mössöä koko kevät ja kesä. Silloin tuntui, että se on jonkinlainen merkittävä käännekohta mun elämässä. Tavallaan se sitäkin oli, olihan siinä kyse siitä, että joko selviän tai sitten en, mutta toisaalta merkityksen suuruus on ainakin toistaiseksi jäänyt arvoitukseksi. En tiedä olisiko minun pitänyt oppia jotain erityistä siitä taistelusta tai muuttua enemmän ihmisenä? Tai kuka tietää, ehkä nämä asiat ovat vasta edessä?

* * *

Haluaisitko kysyä multa jotain syöpään liittyen? Ajattelin, että jos aihe herättää kiinnostusta niin voisin kirjoittaa aiheesta kysy niin vastaan. Kysy täällä kommentilla, tai lähetä kysymys sähköpostilla osoitteeseen postiatuiskulle@gmail.com.

Aurinkoista kevättä!

/Tuire