Hyvää matkaa mummu

Villasukat ja tumput. Mummu piti huolen siitä, että kaikilta löytyy sellaiset. Mummulla oli aina joku työ puikoilla. Aina jonkun sukat oli kesken tai juuri valmistumassa. Lankakerää oli vaikka minkä väristä. Mummun ansiosta minäkin saan sukat valmiiksi, sillä hän opetti minulle miten kantapää tehdään. 

Äidin äiti ei ollut pullantuoksuinen mummu. Hän oli toisenlainen, jämäkkä ja tuima, tupakilta tuoksuva, mutta kuitenkin pehmeä ja lämmin. Rehellisesti sanottuna, minä aloin vasta teini-iässä ymmärtää miten tärkeä mummu on. Pienenä lapsena pitkä välimatka ja harvat näkemiset eivät olleet otollisia luomaan syvällistä suhdetta, mutta kun mummu muutti tänne ja kasvoin itse lapsenkengistä pois, tuntui mummu toisenlaiselta. Hänen luokseen oli helppo mennä.

Enpä olisi reilu kuukausi sitten vielä osannut ajatellakaan mitä kesä vielä toisi tullessaan. Mummun huonovointisuus ja erilaiset oireet veivät hänet tutkimuksiin, joissa selvisi, että pitkään jatkunut, rintaa ja kylkeä polttanut kipu, olikin levinnyt keuhkosyöpä. Niin pelottavan ja valitettavan yleinen sairaus, kun syöpä onkin, en todellakaan uskonut että omien syöpähoitojen aikana menettäisinkin mummuni syövän takia. Mutta niin kuitenkin valitettavasti kävi ja sukkapuikkojen kilinä on nyt lopullisesti hiljentynyt.

Joka kerta, kun ajan mummun kodin ohi, katson vanhasta tottumuksesta hänen ovellensa. Niin minä olen aina tehnyt, siitä asti kun muutimme tänne takaisin. Siinä hän tapasi toisinaan istua. Joskus hänet näki kävelemässä postilaatikolle tai kotiinpäin. Nyt ne ovat kaikki muistoja vaan, mielikuvia, jotka pikkuhiljaa hämärtyvät, samallalailla kuin surukin, on nyt suuri, mutta muuttaa pikkuhiljaa muotoaan. Vielä joskus tulee se hetki, kun havahtuminen siihen tosiasiaan, ettei häntä ole enää olemassa, ei tunnu rintaa puristavalta, eikä silmäkulmiin nouse polttavat kyyneleet. Mutta siihen menee vielä hetki. Sillä vaikka saimme mummun niin kauan pitääkin, olisi hänellä varmasti vielä riittänyt monta tarinaa kerrottavaksi.

Mummu nukkui pois 6.7.2018 ja eilen, 21.7. jätimme mummulle jäähyväiset. Siunaustilaisuuden aikana rankkasade piiskasi maata ja kyyneleet poskia. Muistotilaisuuden aikana paistoi aurinko. Niinhän se menee, että joskus kyyneleetkin taukoavat ja elämä jatkuu, muistoja vaalien.

Jos vielä voisin sanoa mummulle jotain, sanoisin Kiitos.

Helähti tiuku, vilahti tähti.
Jotain kallista luotamme lähti.
Tummuiko taivas, murhetta yössä?
Ei, pikkuenkelit Luojansa työssä.
Mummun kantoivat toisten luo,
tähdet meille nyt tuikettaan tuo.

Ja ylitse kaikkien kyynelten,
tuhat muistoa, meitä lohduttaa,
ne tallessa on päivien menneiden,
tuhat muistoa, kultaakin kalliimpaa.