Mistä kaikki alkoi?
Elämä on siitä ihmeellistä, että se voi muuttua ilman omaa tahtoasi hetkessä. Se voi muuttua sekunnissa, tunnissa tai päivässä. Voit olla itse vaikuttanut muutokseen tai voi käydä niin, että olet autuaan tietämätön siitä, että elämäsi tulee saamaan täysin arvaamattoman käänteen, kunnes niin tapahtuu.
Mun elämänmuutoksen ensimmäinen päivä oli tammikuun 21. päivä, sunnuntai. Päivä jolloin kaulani vasen puoli oli turvonnut yllättäen päivän aikana, ilman mitään muita oireita. Turvotuksen alla oli kaksi pientä pattia, herneen kokoinen ja ehkä peukalon pään kokoinen toinen. Siellä ne olivat, soliskuopan tietämillä, juuri siellä missä googlen mukaan sijaitsee patit, jotka kannattaa ottaa vakavasti. Ja minähän otin. Viikon ajan itkin ja porasin salaa yksin, olin kauhuissani siitä, että kuolen. Olin kauhuissani siitä miten pienet lapseni pärjäävät, miten mies pärjää, miten kaksi pienintä ei muista äitiään enää muutaman vuoden päästä.
30.1. tiistaina pääsin lääkäriin.
31.1. keskiviikkona menin "mielenrauhan vuoksi" verikokeisiin.
2.2. perjantaina lääkäri kertoi, että verikokeiden arvot olivat vähän viiterajojen ulkopuolella, eivät mitenkään hälyttävästi, mutta kuitenkin niin, että viikon päästä voisin käydä uusissa kokeissa, joista nähdään mihin suuntaan arvot ovat menneet.
8.2. torstaina uusintaverikokeet.
20.2. tiistaina lääkäri kertoi, että veriarvot näyttävät edelleen sen verran epänormaaleilta, että patit olisi hyvä ultrata. Tähän mennessä minua oli rauhoiteltu sillä, että suurentumat johtuvat varmasti vain jostain infektiosta, joka ei vain aiheuta mitään muita oireita.
Tässä vaiheessa koin jo, että olen odottanut ihan tolkuttoman kauan. Epätietoisuudessa eläminen tuntui hirveän kuormittavalta. Toisina päivinä ajattelin, että tämä on vain jotain ohimenevää ja huoletonta turvotusta, toisina päivinä itkin silmät päästäni peläten kuolemaa. Hirveän vaikeaa keskittyä mihinkään, mikä olisi vaatinut kasassa olevaa ajatustoimintaa, sillä minun päässäni oli käynyt pyörremyrsky, eikä helpotusta ollut näkyvissä.
26.2. maanantai, ultrapäivä. Käynti joka päättyi autossa romahtamiseen. Poikkeavanlaisesti turvonneet imusolmukkeet vasemmalla puolella kaulaa ja ohutneulanäyte. Se siitä infektiosta? Helvetillisen pitkä viikko edessä.
6.3. tiistaina pitkä odotus, siltä osin, päättyi lääkärin puhelinsoittoon. Jos jossain mieleni sopukoissani olin pyöritellyt asiaa niin, että tämä osoittautuisi vielä jonkinlaiseksi vääräksi hälytykseksi, puhtaaksi näytteeksi, olin ollut onnistuneen väärässä. Lääkäri kertoi, että imusolmukkeiden muutokset olivat pahanlaatuisia ja kyseessä olisi lymfooma-epäily. Minut laitettaisiin kiireellisellä lähetteellä TAYSiin. Hän kysyi vointiani ja kehoitti sitten menemään päivystykseen, jos oloni menee huonoksi. Kieltämättä hieman hämmentävän pelottava kehoitus ihmiselle, joka tuntee olevansa "elämänsä kunnossa", ilmaan minkäänlaista oiretta mihinkään suuntaan. Koska en tajunnut kysyä asiaa lääkäriltä, jäin vain pelonsekaisin tuntein miettimään, että millaiseksi oloni nyt yhtäkkiä voisi muka tämän "diagnoosin" myötä mennä?
Siinäpä se. Toistaiseksi eniten elämääni mullistanut puhelinsoitto. Sairaus, mitä olen enemmän tai vähemmän, koko aikuisikäni jossain määrin pelännyt. Sairaus jonka ei kuitenkaan ajattele osuvan omalle kohdalle, ainakaan ennenkuin niin käy. Pelottavasta möröstä tulikin ihan yhtäkkiä ihan todellinen asia, omaa elämää koskettava totuus.
Kiireellinen lähete TAYSiin oli yhtäkuin soitto saman päivän aikana ja aika korvalääkärille jo kolmen päivän päähän. Perjantaina 9.3. suuntasimme mieheni kanssa TAYSin korvapolille. En ollut saanut minkäänlaista informaatiota mitä tällä käynnillä olisi tarkoitus tapahtua, eikä se ainakaan yhtään vähentänyt jännitystä. Pää oli yhtä aikaa täynnä kysymyksiä ja silti ihan tyhjä. Käynti osottautui, nätisti sanottuna, hieman turhaksi. Se ei antanut mitään muuta kuin aavistuksen uutta toivoa siitä, että tämä ei sittenkään välttämättä ole lymfoomaa. Sitä ei kuulema pystytä varmasti ohutneulanäytteestä päättelemään ja olkoonkin niin, että terveyskeskuslääkäri puhui "epäilystä" mutta kuulosti niin varmalta, ettei siitä ainakaan jäänyt juuri tulkinnanvaraa. Imusolmukebiopsia olisi jokatapauksessa seuraava askel tässä hitaassa prosessissa.
13.3. tiistaiaamuna saavuin Valkeakosken sairaalaan päiväkirurgiselle. Nukutuksessa tehtävä imusolmukebiopsia oli näin potilaan näkökulmasta hyvinkin yksinkertainen toimenpide. Odottelu, toimenpide, heräämö ja seuranta olivat taputeltu kahteen mennessä päivällä ja pääsin lappu kaulassa kotiin. Kipuja tai muita tuntemuksia ei ollut missään vaiheessa. Vaikeinta tässä oli viikon nostelukielto (onneksi äitini pääsi meille jokaisena arkipäivänä hoitamaan lapsia...)
Siitä alkoivat äärimmäisen pitkät kaksi viikkoa, ehkä pisimmät koko prosessin aikana. Vaikka kolme lasta ja erityisesti kaksi pienintä, pitävät hyvin vauhdissa, sitä ehtii pään sisällä pyöritellä montaa asiaa yhden päivän aikana. Onnekas olen kuitenkin siinä mielessä, että yöllä nämä asiat eivät valvota. Olen ehkä niin suuressa univajeessa jo muutenkin, että en edes pystyisi valvomaan öisin. Saan hyvin illalla unenpäästä kiinni ja kun pienin yöllä herättää, ei minulla ole vaikeuksia nukahtaa uudelleen.
28.3. minut leikannut lääkäri soitti ja kertoi, että imusolmukebiopsian diagnoosi on lymfooma. Jatkot olisivat TAYSista ja sieltä otettaisiin minuun yhteyttä. Aktiivihoitoja. Kohtuullisen hyvä ennuste. Lisätutkimuksia. Kuvauksia. Verikokeita.
Vaikka olin henkisesti valmistautunut kuulemaan nämä uutiset, en usko että näihin kukaan osaa niin hyvin valmistautua, etteikö se olisi shokki. Yhtäaikaa se oli helpottavaa. Nyt kuukausien odotus oli päättynyt diagnoosiin. Toki edessä olisi tietenkin lisää odottamista, lisätutkimuksia ja sitten vasta hoitosuunnitelma ja lääkärin tapaaminen.
Koin olevani elämäni kunnossa, vailla minkäänlaisia oireita ja silti samaan aikaan vakavasti sairas. Minusta oli tullut syöpäpotilas.
/ Tuire
Siinäpä se. Toistaiseksi eniten elämääni mullistanut puhelinsoitto. Sairaus, mitä olen enemmän tai vähemmän, koko aikuisikäni jossain määrin pelännyt. Sairaus jonka ei kuitenkaan ajattele osuvan omalle kohdalle, ainakaan ennenkuin niin käy. Pelottavasta möröstä tulikin ihan yhtäkkiä ihan todellinen asia, omaa elämää koskettava totuus.
Kiireellinen lähete TAYSiin oli yhtäkuin soitto saman päivän aikana ja aika korvalääkärille jo kolmen päivän päähän. Perjantaina 9.3. suuntasimme mieheni kanssa TAYSin korvapolille. En ollut saanut minkäänlaista informaatiota mitä tällä käynnillä olisi tarkoitus tapahtua, eikä se ainakaan yhtään vähentänyt jännitystä. Pää oli yhtä aikaa täynnä kysymyksiä ja silti ihan tyhjä. Käynti osottautui, nätisti sanottuna, hieman turhaksi. Se ei antanut mitään muuta kuin aavistuksen uutta toivoa siitä, että tämä ei sittenkään välttämättä ole lymfoomaa. Sitä ei kuulema pystytä varmasti ohutneulanäytteestä päättelemään ja olkoonkin niin, että terveyskeskuslääkäri puhui "epäilystä" mutta kuulosti niin varmalta, ettei siitä ainakaan jäänyt juuri tulkinnanvaraa. Imusolmukebiopsia olisi jokatapauksessa seuraava askel tässä hitaassa prosessissa.
13.3. tiistaiaamuna saavuin Valkeakosken sairaalaan päiväkirurgiselle. Nukutuksessa tehtävä imusolmukebiopsia oli näin potilaan näkökulmasta hyvinkin yksinkertainen toimenpide. Odottelu, toimenpide, heräämö ja seuranta olivat taputeltu kahteen mennessä päivällä ja pääsin lappu kaulassa kotiin. Kipuja tai muita tuntemuksia ei ollut missään vaiheessa. Vaikeinta tässä oli viikon nostelukielto (onneksi äitini pääsi meille jokaisena arkipäivänä hoitamaan lapsia...)
Siitä alkoivat äärimmäisen pitkät kaksi viikkoa, ehkä pisimmät koko prosessin aikana. Vaikka kolme lasta ja erityisesti kaksi pienintä, pitävät hyvin vauhdissa, sitä ehtii pään sisällä pyöritellä montaa asiaa yhden päivän aikana. Onnekas olen kuitenkin siinä mielessä, että yöllä nämä asiat eivät valvota. Olen ehkä niin suuressa univajeessa jo muutenkin, että en edes pystyisi valvomaan öisin. Saan hyvin illalla unenpäästä kiinni ja kun pienin yöllä herättää, ei minulla ole vaikeuksia nukahtaa uudelleen.
28.3. minut leikannut lääkäri soitti ja kertoi, että imusolmukebiopsian diagnoosi on lymfooma. Jatkot olisivat TAYSista ja sieltä otettaisiin minuun yhteyttä. Aktiivihoitoja. Kohtuullisen hyvä ennuste. Lisätutkimuksia. Kuvauksia. Verikokeita.
Vaikka olin henkisesti valmistautunut kuulemaan nämä uutiset, en usko että näihin kukaan osaa niin hyvin valmistautua, etteikö se olisi shokki. Yhtäaikaa se oli helpottavaa. Nyt kuukausien odotus oli päättynyt diagnoosiin. Toki edessä olisi tietenkin lisää odottamista, lisätutkimuksia ja sitten vasta hoitosuunnitelma ja lääkärin tapaaminen.
Koin olevani elämäni kunnossa, vailla minkäänlaisia oireita ja silti samaan aikaan vakavasti sairas. Minusta oli tullut syöpäpotilas.
/ Tuire
Kommentit
Lähetä kommentti