Miten tässä näin kävi?
Tiedättekö sen tunteen? Sen suuren kysymyksen, että miten tässä näin kävi? Tätä olen kerran, jos toisenkin, pyöritellyt mielessäni aiemminkin, mutta jostain syystä nyt kuluneiden päivien aikana enemmän. Olen löytänyt itseni ikkunan edestä katselemassa ulos, ihmetellyt missä välissä tuli kesä ja ahdistunut jo valmiiksi siitä ajatuksesta, että meneekö se tänä vuonna minulta ihan kokonaan ohi?
Hikoilukielto toisen hoidon jälkeen sai pysyttelemään sisätiloissa ja otin varmuuden vuoksi muutenkin rauhallisemmin kaksi päivää, kokeillakseni vaikuttaako se vointiini. Sillä oli fyysiseen vointiin vähän merkitystä, en ole ollut nyt niin uupunut kuin viimeksi. Välillä voimaton kyllä ja niskasäryt ovat vaivanneet, mutta sellaista montaa päivää kestävää uupumusta, kuin viimeksi, ei tullut. Suurempi vaikutus sillä oli henkiseen vointiin. Tuntuu, että seinät kaatuu päälle.
En osaa olla miettimättä sitä miten erilainen kevät ja kesä tämän piti olla. Vihdoin aloin ottaa aikaa itselleni, palasin kouluun, kaikki oli niin hyvin. Elämä hymyili. Oli helppo olla. Tuntui hyvältä. "Pitkäänhän tässä hyvin meni." ei voinut muuta todeta. Sen sijaan, että olisin tällä viikolla koulussa suorittamassa ensimmäistä hierojan näyttöä, istun kotona lasten kanssa sisällä, kun en todellakaan jaksa kävellä muutamaa sataa metriä pidemmälle ja pihassa ei ole mitään tekemistä. Sen sijaan, että olisin saanut Tupperware- ja Colose-harrastuksistani kevään aikana aktiivisemman, osa-aikaisen työn itselleni, selaan kalenteriani ja mietin miten saisin rytmitettyä esittelyjä hoitojen väleille, siis sikäli että joku niistä edes innostuisi. Kysyn itseltäni kyllästymiseen asti, että miten helvetissä tässä näin kävi?
En osaa olla menemättä asioiden edelle, kun mietin että miten elämä jatkuu hoitojen jälkeen? On mahdollista, että olen liian positiivinen ja hoidot kestävät kauemmin kuin on ajateltu, tai mitä muutakin voi tapahtua, mutta jos jossitellaan vaan yhtä asiaa kerrallaan. Mitä tämän jälkeen? Miten tällaisesta rupeamasta noustaan jaloilleen? Kuinka pian vointi on sopiva esimerkiksi opiskeluiden jatkamiseen? Tai johonkin muuhun työhön? Vertaistukifoorumilta olen lukenut monenlaisia kokemuksia. Toiset ovat toipuneet yli vuoden, toiset eivät ole vielä viiden vuodenkaan päästä kyenneet tekemään fyysisesti rasittavaa työtä, toiset eivät ole enää palanneet työelämään (toki nämä ovat vähän vanhempia kuin minä). Kestääkö kädet ja fyysinen kunto hierontaa tämän jälkeen? Yksi mitä pitää myös miettiä, on yrittäjyyden riskit erityisesti nyt, kun taustalla on vakava sairaus ja mahdollisuus sen uusimisesta. Lähihoitajan ammattini olen ajatuksissani jo vähän hyllyttänyt... olen valmistunut painotuotantoassistentiksi vuonna 2009. Melko vanha tutkinto. Pitääkö minun taas kysyä itseltäni, että mikä musta tulee isona?
Kaiken tämän alussa olin positiivisempi. Ajattelin, että tämä lienee joku käännekohta elämässäni. En sitä kyseenalaista edelleenkään, sitä se varmasti on, merkitys selvinnee ajan myötä. Ajattelin, että kun tästä selviän, niin selviän mistä vaan. Mietin myös, että tämä on nyt se kohta kun mulla on tilaisuus tehdä "mitä vaan". Nyt teen niitä asioita mistä nautin, katson mitä elämällä on mulle näin annettavana. Olen vuosia miettinyt, miten ihanaa olisi taas ehtiä piirtämään ja maalaamaan. Toivon, että siihen olisi nyt aikaa ja ennen kaikkea voimia. Olen myös ollut iloinen siitä, että olen löytämässä kirjoittamisen uudelleen, sillä siitä olen aina nauttinut. Synkimmälläkin hetkellä olen yrittänyt ajatella, että ei tämä ikuisuuksia kestä. Kyllä tällekin kaikelle täytyy joku tarkoitus löytyä, ennemmin tai myöhemmin. Haluan uskoa, että ennen kuin tämä vuosi vaihtuu toiseen, moni asia on kirkkaampana mielessäni. Kyllä minäkin vielä itseni löydän.
En osaa olla miettimättä sitä miten erilainen kevät ja kesä tämän piti olla. Vihdoin aloin ottaa aikaa itselleni, palasin kouluun, kaikki oli niin hyvin. Elämä hymyili. Oli helppo olla. Tuntui hyvältä. "Pitkäänhän tässä hyvin meni." ei voinut muuta todeta. Sen sijaan, että olisin tällä viikolla koulussa suorittamassa ensimmäistä hierojan näyttöä, istun kotona lasten kanssa sisällä, kun en todellakaan jaksa kävellä muutamaa sataa metriä pidemmälle ja pihassa ei ole mitään tekemistä. Sen sijaan, että olisin saanut Tupperware- ja Colose-harrastuksistani kevään aikana aktiivisemman, osa-aikaisen työn itselleni, selaan kalenteriani ja mietin miten saisin rytmitettyä esittelyjä hoitojen väleille, siis sikäli että joku niistä edes innostuisi. Kysyn itseltäni kyllästymiseen asti, että miten helvetissä tässä näin kävi?
En osaa olla menemättä asioiden edelle, kun mietin että miten elämä jatkuu hoitojen jälkeen? On mahdollista, että olen liian positiivinen ja hoidot kestävät kauemmin kuin on ajateltu, tai mitä muutakin voi tapahtua, mutta jos jossitellaan vaan yhtä asiaa kerrallaan. Mitä tämän jälkeen? Miten tällaisesta rupeamasta noustaan jaloilleen? Kuinka pian vointi on sopiva esimerkiksi opiskeluiden jatkamiseen? Tai johonkin muuhun työhön? Vertaistukifoorumilta olen lukenut monenlaisia kokemuksia. Toiset ovat toipuneet yli vuoden, toiset eivät ole vielä viiden vuodenkaan päästä kyenneet tekemään fyysisesti rasittavaa työtä, toiset eivät ole enää palanneet työelämään (toki nämä ovat vähän vanhempia kuin minä). Kestääkö kädet ja fyysinen kunto hierontaa tämän jälkeen? Yksi mitä pitää myös miettiä, on yrittäjyyden riskit erityisesti nyt, kun taustalla on vakava sairaus ja mahdollisuus sen uusimisesta. Lähihoitajan ammattini olen ajatuksissani jo vähän hyllyttänyt... olen valmistunut painotuotantoassistentiksi vuonna 2009. Melko vanha tutkinto. Pitääkö minun taas kysyä itseltäni, että mikä musta tulee isona?
Kaiken tämän alussa olin positiivisempi. Ajattelin, että tämä lienee joku käännekohta elämässäni. En sitä kyseenalaista edelleenkään, sitä se varmasti on, merkitys selvinnee ajan myötä. Ajattelin, että kun tästä selviän, niin selviän mistä vaan. Mietin myös, että tämä on nyt se kohta kun mulla on tilaisuus tehdä "mitä vaan". Nyt teen niitä asioita mistä nautin, katson mitä elämällä on mulle näin annettavana. Olen vuosia miettinyt, miten ihanaa olisi taas ehtiä piirtämään ja maalaamaan. Toivon, että siihen olisi nyt aikaa ja ennen kaikkea voimia. Olen myös ollut iloinen siitä, että olen löytämässä kirjoittamisen uudelleen, sillä siitä olen aina nauttinut. Synkimmälläkin hetkellä olen yrittänyt ajatella, että ei tämä ikuisuuksia kestä. Kyllä tällekin kaikelle täytyy joku tarkoitus löytyä, ennemmin tai myöhemmin. Haluan uskoa, että ennen kuin tämä vuosi vaihtuu toiseen, moni asia on kirkkaampana mielessäni. Kyllä minäkin vielä itseni löydän.
Pate Mustajärven sanoin "Älä pelkää nuori sydän, sinun vuorosi tulee vielä ja sinua odottaa siellä suuri tulevaisuus. Älä pelkää nuori sydän, sinun voimasi varttuu vielä. Yhä odottaa tällä tiellä, suuri tulevaisuus."
Suuri tulevaisuus
Pakko uskoa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.
/ Tuire
Suuri tulevaisuus
Pakko uskoa. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.
/ Tuire
Kommentit
Lähetä kommentti