Hiukset ovat naisen kruunu

Varmasti jokainen on joskus kuullut otsikon sanonnan. Nyt kun hiusten lähteminen tuli sairastumisen ja hoitojen myötä ajankohtaiseksi, jäin ihan miettimään että mistä moinen sanonta on peräisin ja itseasiassa löysin viittauksen itselleni hyvin yllättävästä paikasta, nimittäin Raamatun Uudesta testamentista Ensimmäinen kirje korinttilaisille. Siellä sanotaan lyhykäisyydessään näin:

"Opettaahan jo luontokin teille, että pitkä tukka on miehelle häpeäksi, mutta naiselle kunniaksi. Pitkät hiukset on annettu naiselle hunnuksi."

Kyseessä on siis äärimmäisen vanhakantainen ajatus. Toisaalta, tämä auttaa ymmärtämään ehkä sen, minkä takia vanhemmat rouvat tuntuvat olevan niitä, joiden näkee käyttävän peruukkia, samaan aikaan kun nuoremmat naiset kulkevat päät kaljuina, kantaen itsensä ylpeydellä. Hiukset saattavatkin olla vanhempien ihmisten mielestä tärkeämmät kuin osaamme edes ajatella, koska raamattu on niin ainakin osalle opettanut.

Myönnettäköön, että minullekin hiukset ovat näytelleet suurta roolia. Koko lapsuuden olen ollut pitkätukkainen, parhaimmillaan hiukset olivat kuusivuotiaana takapuolen päälle. Eri pituisena olen pitänyt, värikin on vaihtunut ja sen jälkeen, kun 16-vuotiaana peruskoulun päättymisen jälkeen leikkautin ensimmäisen kerran lyhyeksi hiukseni, olen aina uudelleen ja uudelleen kasvattanut ja leikkauttanut, aloittaakseni pitkäksi kasvattamisen taas. Samaan aikaan olen kadehtien ihastellut pitkiä, paksuja ja elinvoimaisia hiuksia, haluten itse samanlaisia, kasvatustyössä koskaan onnistumatta, sillä aina jossain on se kohta, kun kyllästyn ja leikkautan vähän enemmän pois. Olen aina ollut tosi huono pitämään pitkiä hiuksia auki, joten olen kerta toisensa jälkeen päätynyt siihen asetelmaan, että leikkautan koska en halua pitää hiuksia kokoajan kiinni.

No, niin tai näin, hiukseton en koskaan ole ollut. Vaikka ajatus hiuksien lähtemisestä oli aluksi ehkä vähän ahdistava, en kuitenkaan miettinyt hetkeäkään, että haluaisin peruukin. Sairaala tarjoaa 300 euron maksusitoumusta peruukkiin, mutta minä en sitä halunnut. Vaikka pelkäsinkin, että näytän ihan kamalalta ilman hiuksia, ajattelin että pystyn elämään asian kanssa. Minun on pakko. Hiusten lähtemisestä varoiteltiin heti. Kerrottiin, että lähtö alkaa 1-2 viikon päästä ensimmäisestä hoidosta. Katsoin kalenteria ja mietin, että saatan olla jo vappuna kalju. Aloin tehdä ajatustyötä asian kanssa samantien. Asennoiduin siihen, että näin tapahtuu. Siitäkin huolimatta, että kuulin kertomuksia siitä, että hiukset eivät välttämättä lähde, vaan ne saattavat vain vähän harventuakin. Ajattelin, että olen mieluummin jopa kalju, kuin harvahiuksinen.

Tein niin runsaasti töitä sen ajatuksen suhteen, että kun hiukset eivät alkaneetkaan lähteä niin nopeasti kun oli varoiteltu, koin ilmeisesti jonkinlaista identiteettikriisiä. Mietin, että jos olenkin yksi niistä, jolta hiukset eivät lähde juuri ollenkaan, minun pitäisi ehkä leikkauttaa hiukseni lyhyemmiksi, sillä se kuuluisi asiaan. Tai ajattelin, että se vaan on osa tätä prosessia. Yhtäkkiä tuntui vieraalta ajatukselta olla pitkätukkainen syöpäpotilas. (Toki on olemassa myös lääkitystä josta hiukset eivät lähde, eli kyllä pitkätukkaisiakin syöpäpotilaita on.)

Lauantaiaamuna (16 päivää ensimmäisestä hoidosta) hiuksia harjatessani huomasin, että hiuksia jää harjaan normaalia enemmän. Määrä oli kuitenkin niin pieni, että en juurikaan ajatellut asiaa, vain vähän olankohautuksella tyyliin "nytkö se alkaa...?". Samana iltana saunassa hiustenlähtö oli jo runsaampaa ja kun aloin suihkun alla vedellä päästäni niitä paksuja hiussuortuvia, säikähdin. Ehdin sekuntien ajan tuntea ahdistavaa tunnetta, sellaista tunnetta kuin en tietäisi mistä on kyse. Ikäänkuin olisin pelästynyt jotain yllättävää ja tuntematonta asiaa, mihin en olisi osannut varautua. Se oli erikoinen tunne. Vaikka olin tehnyt ajatustyötä jo useamman viikon ajan, oli asian kohtaaminen pysäyttävä hetki. Hetkellinen paniikki ja samantien jo ajatus siitä, että näinhän tässä pitikin käydä.

Alkaessani työstää ajatusta hiustenlähdöstä, päätin että jos täytän kriteerit, niin lahjoitan hiuksiani jonnekin ja löysin Helsinkiläisen Hiusextra Heinilä Oy:n joka tekee yhteistyötä Little Princess Trust-järjestön kanssa. Niinpä sitten sunnuntaina alkuillasta aloin epätoivoisesti itse letittää hiuksiani, sen mitä putoavilta hiuksilta aikaiseksi sain ja tänään lähetän ne, toivoen että kolmesta letistä on heille edes pieni apu ♡

Kaikesta työstämisestä huolimatta, pelkäsin että hiusten ajaminen olisi minulle isompi asia. Mietin koska ajankohta olisi sopivin, sillä ajattelin, että mitä jos lopputulos saa minut romahtamaan. Miten reagoin kun näen lopputuloksen? Mitä jos se on ahdistavaa? Aloin letittämään hiuksiani ja epäröityäni tarpeeksi, leikkasin letit irti. Enää en voisi perääntyä, nyt olisi pakko tehdä jotain radikaalia. Niinpä päädyin ajelemaan itse hiuksiani, sillä välin kun Niko oli pelaamassa sählyä.

En romahtanut. En ahdistunut. Yllätyin. Lopputulos ei ollutkaan niin paha kuin etukäteen olin pelännyt. En minä ollutkaan ruma ilman hiuksia. Oudon, mutta ihan itseni näköinen. Minähän se sieltä itseäni peilistä katsoin, ilman hiuksia. Taas yksi askel tällä matkalla oli otettu. 

Onneksi kuningatar voi olla ilman kruunuakin.

/ Tuire