PET-TT-kuvaus

Kului kolme arkipäivää, kunnes soitin itse syöpäpoliklinikalle. Pääsiäisen pyhät, pitkäperjantai ja toinen pääsiäispäivä, saivat odotusajan tuntumaan kohtuuttoman pitkältä. Kuvittelin, että sairaalasta soitetaan viimeistään seuraavana päivänä, olihan minut saatu kiireellisellä lähetteellä TAYSiin kolmessa päivässä jo pelkän epäilyn vuoksi. En voinut uskoa, että kukaan ei soittanut. Tuli sellainen olo, että kiire loppui diagnoosiin. Uskomatonta? Miten se oli edes mahdollista. Tuntui, että aikaisemmin oli tuli perseen alla ja nyt kun oli saatu varmuus, että minulla on varmasti syöpä, voitiin odottaa yhtäkkiä monta päivää. Oli pakko tuudittautua, kaikessa epätietoisuudessa, siihen että syövän laatu oli selvitetty jo niin hyvin, ettei se ainakaan voinut olla kovin aggressiivinen. Minä en ollut vaan tajunnut kysyä sitä.

3.4. tiistaina soitin siis itse syöpäpolille, jossa minulle kerrottiin hyvin rauhallisesti, että minun lähetteeni on edelleen käsittelyssä.

4.4. sain soiton syöpäpolilta. Minulle oli varattu seuraavalle viikolle aika PET-TT-kuvaukseen ja lääkärille. Ennen kuvausta ja lääkäriä, minun piti käydä sydänfilmissä ja verikokeissa. Sain niihin ajan samalle päivälle Jämsän labraan. En ole koskaan erityisemmin pelännyt verikokeita ja kohdalleni on useimmiten osunut aina sellainen hoitaja, joka osaa ottaa verikokeen ilman suurempia tuntemuksia, mutta pakko myöntää, että kun näin ne kaikki kaksitoista (12) näytepulloa, huokasin syvään. "Vaatimattomasti kaksitoista putelia...?" kysyin hieman jännittyneenä, johon hoitaja letkeästi naurahtaen heitti "Joo, mut ei nää kaikki tule onneksi täyteen!" No se, sepäs olikin helpottava tieto. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ei se niin kamalaa ollut.

10.4. tiistai. Päivälleen vuosi sitten olin myös TAYSissa. Silloin fiilis oli huomattavasti onnellisempi, sillä silloin syntyi nuorin poikamme. Se oli maanantai. Silloinkin paistoi aurinko. Pystyin melkein tuntemaan sen jännityksen ja tunnelman, joka vuosi sitten oli. Nyt jännitys oli aivan toisenlaista. Epätietoisuus tulevasta, vain netistä löydetyt kauhutarinat siitä miten hirveä kokemus PET-TT-kuvaus on ja kuvat laitteesta. Kadutti, että etsin tietoa toimenpidepäivänä. Nälkäkin alkoi olla, sillä aamupala ei oikein maistunut ja ennen toimenpidettä vaadittiin vähintään neljän (4) tunnin paasto (huomautan tähän väliin, että TAYSin sivuilla mainitaan kuuden (6) tunnin paasto, mutta minulle saapuneessa saatekirjeessä oli mainittu tuo neljä, vaikka en ole diabeetikko, joka on siis siellä mainittu...). Pakkopaastohan se suurin nälän kasvattaja on.

Saatekirjeessä oli mainittu, että pieniä lapsia ei suositella otettavaksi mukaan tutkimukseen. Siitä syystä yllätys olikin melkoinen, kun lepohuoneen ovella hoitaja sanoi mukana olevalle miehelleni, että huoneeseen ei valitettavasti saa tulla mukaan, sillä siellä on muitakin potilaita ja siellä on saatava levätä. Koska kuvaus ei vaikuta olotilaan mitenkään erityisesti, olisin ilman muuta mennyt sairaalaan yksin, jos olisin tiennyt, että mieheni joutuu odottamaan tyhjänpanttina kaksi tuntia!

PET-TT-kuvaus alkoi puolentunnin rauhoittumisella. Ensimmäinen hoitaja asetti käsivarteeni heti alussa kanyylin, joka tiputti keittosuolaa suoneen, jotta suoni pysyisi auki. Noin puolen tunnin päästä toinen hoitaja kävi antamassa varjoaineen. Kyseessä on radioaktiivinen merkkiaine, joka hakeutuu elimistössä sokeria käyttäviin kudoksiin (1). Tämän jälkeen lepoaikaa oli vielä tunti. En siinä ajassa ehtinyt jännittämään kuvausta, koska torkahtelin ja nukahdin. Levon jälkeen minut vietiin odottamaan kuvausta pukuhuoneeseen. Jouduin istumaan siellä vielä noin vartin verran ja ehdin kuunnella oven takana kolisevaa ja hurisevaa konetta ja miettiä, että miten ihmeessä mä selviän siitä? Olin lukenut pelkkiä kauhutarinoita siitä, miten hirveää ja ahdistavaa koneessa on maata. Kuinka kamalaa on olla paikallaan liikkumatta melkein puoli tuntia ja kuunnella koneen paukutusta. Musiikkia ei kuule koneen paukutuksen alta. En muista saaneeni koskaan paniikkikohtausta tai edes mitään siihen viittaavaa, mutta kertahan se olisi ensimmäinenkin? Minulla ei ole yleensä tapana panikoitua saatika hötkyillä ja omasta mielestäni pystyn aina pysymään rauhallisena. Mietin, että olisiko tämä nyt ensimmäinen kerta kun en pystykään?

Koin suurta helpotusta, kun pääsin kuvaushuoneeseen ja huomasin, että suuren suurta, paksua donitsia muistuttavan masiinan tutkimusputki on avoin myös toisesta päästä. Putkilon halkaisija oli myös mielestäni melko suuren näköinen, eikä lainkaan ahdistavan ohut ja kapea, kuten olin kuvitellut. Tiesin heti, että hei, mä selviän tästä. Asettauduin makaamaan kapealle alustalle, käsivarret nostettiin pään yläpuolelle, kämmenet yhteen, pään molemmille puolille laitettiin tuet jotta pää pysyisi paikallaan ja sitten se alkoi. Tasainen koneen surina, matala hyrisevä ääni, kun laite kuljetti minut tuubin sisälle. Ohjeistuksena oli, että silmät sai olla auki, kiinni tai räpsyä. Muuten piti pysyä paikallaan ja se oli helppoa, sillä asento oli sellainen missä se oli mahdollista. En ole varma torkahdinko tässäkin, mutta loppujen lopuksi tutkimus oli aika nopeasti ohi. Se ei missään vaiheessa ollut ahdistavaa, eikä pelottavaa. Kone hyrisi tasaisesti koko tutkimuksen ajan, kuljettaen minut ensin kokonaan toiseen päähän putkea ja sitten tasaisin pätkin takaisin toiseen päähän. Musiikkia minulle ei tarjottu, mutta en sitä kaivannutkaan. Tässä koneessa sen olisi varmasti kyllä kuullut, sillä kone ei missään vaiheessa, minun tutkimukseni aikana, paukuttanut samalla tavalla kuin kuvauksessa, jota kuuntelin oven toisella puolella.

Mietin positiivisesti ällistyneenä sitä, miten ihmeellistä lääketiede on. Miten tällaisen tavallisen tallaajan on lähes mahdotonta käsittää, että on ihmisiä jotka kykenevät kehittämään tuollaisen laitteen, jolla voidaan "potilaan huomaamatta", eli ilman näkyviä valoja tai mitään tuntemuksia, kuvata ihmiskehoa solutasolle asti. Miten helposti, potilaan näkokulmasta, on mahdollista tehdä kaikki tarvittavat löydökset kehosta. Niin ällistyttävää ja ihmeellistä on lääketiede ja voi taivas, onneksi on!

Kiitos kehittyneen lääketieteen, syöpä ei ole enää automaattisesti kuolemantuomio. Olen saanut kuitenkin huomata, että monille se on sanana pelottava. Vaikka sitä ei ääneen sanotakaan, niin on ihmisiä, joille syöpä on yhtäkuin "Kuinka paljon sulla on aikaa?". Toki syöpä niittää ihmisiä enemmän kuin tarpeeksi, mutta itse en halua ajatella tässä vaiheessa sitä vaihtoehtoa. Onhan se toisaalta ymmärrettävää, että se pelästyttää ihmisiä. Eihän näitä asioita etukäteen ja huvikseen voi käsitellä, vaan todenmukainen käsittely alkaa vasta sitten, kun se osuu omalle kohdalle. Vaikka syöpä herättää tunteita, oman tai läheisen sairastuminen herättää esiin ne todelliset tunteet. Miten tämä vaikuttaa minun tai läheiseni elämään, millaisilla keinoilla me käsittelemme tätä? Onko tarvetta jonkilaiselle avulle ja jos on, niin millaiselle?

Ehkä tärkeintä on löytää oma keino purkaa ajatuksia, jos kokee sen tarpeelliseksi. Minulle kirjoittaminen on luontevin keino.

/ Tuire

Lähteet:
1. https://www.tays.fi/fi-FI/Palvelut/Kuvantamispalvelut/Kliininen_isotooppilaaketiede/Koko_kehon_PETTT