Ensimmäinen hoito

Jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön. Haluaisin oikeastaan syödä sanani edellisen kirjoituksen lopusta, jossa kirjoitin että tämän täytyy olla uuden elämän ensimmäinen vaihe... oikeastaan voisimme ajatella, että tämä on elämässä oleva pakollinen välivaihe ja uusi elämä alkaa tämän taistelun jälkeen. Mutta miksi?

Ensimmäinen hoitokerta oli siis torstaina 19.4. Saavuin TAYSiin jo aikaisin aamulla, ennen puolta yhdeksää, sillä olin jo ehtinyt sopia kuljetusaikataulun aikaisemmin ja sittemmin hoitoaikaani siirrettiin reilulla tunnilla. Ehdin siis istua aamupalalle TAYSin kahvilaan ja katsella ihmisiä ympärilläni. Ehdin siinä pohtia syntyjä syviä ja kirjoittaa ajatuksia ylös (avaan niitä joskus toiseen kirjoitukseen) mutta päällimmäisenä se ajatus, että olin rauhallinen ja seesteinen. En jännittänyt, enkä varsinkaan pelännyt.

Syöpäosastolla minut vastaanotettiin lämpimästi. Sain aivan ihanan, hymyilevän ja lämpimän oloisen hoitajan huolehtimaan minusta. Hän sanoi minulle, että muistelen häntä lämmöllä kun hoidot ovat ohitse. Siinä hän on varmasti oikeassa, muistelen häntä nyt jo lämmöllä ja jos saisin toivoa, hän voisi olla hoitajani joka kerta. Minut ohjattiin huoneeseen seitsemän, jossa oli myös iäkkäämpi rouva odottamassa hoitoa.

Itse hoidosta ei juuri kerrottavaa ole. Kaikessa yksinkertaisuudessaan käteeni laitettiin kanyyli, jonka kautta lääkkeet tiputetaan suoneen. Hoidon aikana ei saa tuntua kipua, eikä käsivarteen saa nousta turvotusta tms. jos lääkkeet eivät jostain syystä päädykään suoneen, herää kuulema heräämöstä, sillä jonkinlainen huuhteluoperaatio on tällaisessa tapauksessa tehtävä. Hoito kestää useamman tunnin, jokainen lääke tiputetaan omasta pussistaan ja jokaisen välissä tiputetaan huuhteluna keittosuolaa, kuten myös hoidon lopuksi. Useamman litran "nesteytyksestä" on siis kyse ja itseasiassa sen huomasi naamasta... kasvoja alkoi loppua kohden pöhöttää ja peilistä katsoi lievästi sanottuna turvonnut naama. Ei liene siis ihme, että oloa voisi kuvailla samanlaiseksi kuin jos olisi koko edellisen päivän vetänyt viinaa. Joskus niinkin on tainnut vahingossa tapahtua. En kokenut mainittavan arvoisesti mitään tuntemuksia, eikä ensimmäinen hoito liiemmin herättänyt tunteita. Kotiin lähdin hyvinvoivana. Ai mutta niin, nälkä hoidon aikana tuli! Aloin banaania mutustellessa haaveilla rapeasta kanasalaatista ja vierustoverini pohti menevänsä hoidon jälkeen syömään sushia. "NÄLKÄ!" - itselle muistiin, ensi kerralla paremmat eväät!

Se torstai oli kauniin keväinen, aurinkoinen ja lämmin päivä joten lähdimme ulkoilemaan, kun Niko tuli töistä. Koin ihan pienen pientä pään jomotusta, joten ajattelin että ulkoilu tekisi hyvää. Hikoilukieltohan minulle oli annettu, kaksi päivää hoidon jälkeen. Päätimme kuitenkin ulkoilla ja kävellä niin hissukseen, ettei tule hiki. En vaan kyennyt jäämään sisälle. Perjantainakin voin hyvin, edelleen olo samanlainen "pöhöttynyt", mutta muuten ihan hyvä. Olin lukenut, että useimmille hoidosta seuraava päivä olisi pahin (ja hoitoilta). Ajattelin, että ihanaa, minä pääsen helpolla. Ei pahoinvointia, eikä muutenkaan mitään erityisempää. Vointi oli koko viikonlopun ihan hyvä. Ulkoilimme rauhassa ja nautimme ihanasta lämpiävästä keväästä. Ihan pikkiriikkisen saatoin haravoida. Ihan vähän vaan ja hikoilematta. 

Mutta sitten suu alkoi oireilla. Lauantai-iltana kieltä alkoi vähän pistellä, syöminen tuntui vähän hassulta, mutta siihen pystyi. Sunnuntaina suu alkoi olla kauttaaltaan kipeämpi, mutta kykenin vielä esimerkiksi aamukahvin juomiseen. Iltaa kohden suun polttelu voimistui ja alkoi olla vaikeaa syödä.

Sitten tuli maanantai. Olin heräillyt suukipuun pitkin yötä ja veden juominen alkoi olla haasteellista. Suu oli kuin kauttaaltaan pahoin palanut. Se ei ollut rikki, mutta siltä se tuntui. Olin vaihtamassa aamulla pienimmälle vaippaa, kun kylmä hiki alkoi puskea pitkin vartaloa. Luojan kiitos olen ollut aikaisemminkin lähellä pyörtymistä ja tunnistin sen tunteen. Lapsi pois hoitopöydältä, vaatteet mukaan ja olohuoneen lattialle makaamaan, jalat ylös. Siinä lattialla lukua ottaessani alkoi todellisuus valjeta. En tainnutkaan päästä niin vähällä.

Enkä päässyt. Sen lisäksi, että suuni oli niin kipeä, että jopa veden juominen itketti, aloin väsyä. Olin kertakaikkiaan niin väsynyt, etten tiennyt että ihminen voi olla niin väsynyt. Se uupumus, mikä veti kaikkiin luihin ja ytimiin, oli jotain ihan käsittämätöntä. Sain pidettyä itseni tolpillaan lasten kanssa, vaikka kaikki mitä, pakollisten rutiinien lisäksi, jaksoin tehdä, oli istua sohvalla tai maata lattialla. Nukuin lasten kanssa päiväunet ja olin entistä voipuneempi herättyäni. Suukipu alkoi olla kokoajan läsnä, enkä tiedä mitään niin hirveää, kuin hallitseva, pistävä kipu joka tuntuu kokoajan. Sen olemassa olo jatkuvana, polttavana, ahdistavana. Suuoireet ovat yleisiä haittoja hoidoista. Jotkut imeskelevät hoitojen aikana jääpaloja ja kokevat sen helpottavan tulevia oireita. Toisille oireita ei tule. Huolellinen suunhoito on tärkeää muutenkin hoitojen aikana, sillä syöpälääkkeet voivat heikentää hampaiden ja suun limakalvojen (ja kaikkien muidenkin) kuntoa. Suolavedellä suun huuhtominen on tehokas keino lievittää oireita ja minä aloin penslata suutani puolukalla, kun kieli alkoi näyttää siltä, että siinä on sammasta. Oireet alkoivat helpottaa vuorokauden sisällä. On olemassa myös apteekista saatavia geelejä ja suihkeita, jotka saattavat auttaa oireisiin.

Minä ilmeisesti huomaamattani jännitin kipeää suutani niin, että sain myös leukaperät, niskat ja oikeastaan koko selän kipeäksi. Olisivat saattaneet alkaa oireilla ilman suuoireitakin. Sen lisäksi, että olin väsynyt, olin siis myös kipeä. Särkylääke ei ollut kovinkaan kummoinen helpottaja. Sanottakoon, että "pystyin olemaan". Muut oireet: ruokahaluttomuus, sormien puutuminen. Mutta hiukset on päässä ja pysyy! Missä kohdassa olisi voinut valita minkä oireen haluaisit ensimmäisenä?

On ollut hurjaa, että ennen hoitoja voin hyvin, olin energinen, hyväntuulinen, iloinen... ja sitten alkoi hoidot ja vointi suoraan sanoen romahti. En sano ettäkö olisin syöpähoitoja jotenkin kevyenä juttuna pitänyt, mutta kulunut viikko sai kyllä viimeistään tajuamaan, että kyseessä on todelliset myrkyt, joiden kanssa kehoni joutuu taistelemaan, sekä syöpää, että kaikkia muita oireita vastaan. On pelottavaa, että normaalissa kunnossa olevasta ihmisestä tulee niin uupunut, että jopa ne arjen askareet, jotka samaan aikaan pitävät mut elävien kirjoissa, tuntuvat uuvuttavan eniten. Kävin kaupassa hakemassa vaippoja ja kassalla huomasin miettiväni, että olisipa siinä penkki mihin istahtaa hetkeksi. Jatkuvien särkyjen kanssa vointi ei ehdi palautua lähellekään normaalitasoa ja ruuan laittaminenkin on ponnistus, vaikka alottaessa se tuntuikin ihan hyvältä ajatukselta.

Viikko siinä meni. Perjantaina oli särkyjä enää vain osan päivästä. Väsymys ei ole niin uuvuttavaa, että olisin nukahtanut päivällä tai illalla viimeistään yhdeksältä. Silti lauantain kenkäostokset Prismassa olivat kyllä melkoinen urakka, vaikka en penkkiä kassalla kaivannutkaan. Pahoinvoinnista en loppujen lopuksi kärsinyt mainittavasti, sillä sen sain pysymään kurissa sillä, että söin heti aamulla jotain, ennenkuin aloin tehdä mitään muuta.

On sanomattakin selvää, että seuraava hoitokerta jännittää. Millaiset oireet saan? Kuinka voin? Ylipäätään koko prosessi näyttäytyy eri valossa nyt. Se on paljon pelottavampi ja ahdistavampi kuin osasin etukäteen ajatella. Kaikkien synkkien oireiden keskellä täytyy kuitenkin pitää mielessä, että saan hoitoa, joka parhaassa tapauksessa pelastaa elämäni. Aika pieni hinta kestettäväksi. Täytyy ajatella, että tämä ei kestä ikuisuutta, joskus helpottaa ja täytyy nauttia erityisesti hoitojen välissä näistä päivistä, kun jaksaa ajatellakin jotain. En voi kuitenkaan olla menemättä asioiden edelle ja miettiä sitä, millainen prosessi tällaisen jälkeen on palata takaisin "normaaliin elämään". Siksi vasta sen kohdan täytyy olla uuden elämän alku. Tämä vasta alustaa sitä.

/Tuire