Moni kakku päältä kaunis...

...mutta silkkoa sisältä.

Viimeisestä hoidosta tulee maanantaina kaksi viikkoa. Sain 24.9. viimeisen sädehoidon. 20.9. kävin viimeisen kerran lääkäriä tapaamassa. Ei aktiivisuutta missään. Ensimmäinen kontrolli kolmen kuukauden päästä. Tämähän siis tarkoittaa sitä, että minä olen terve. Minä selvisin. Tekikö mieleni kiljua ja hyppiä kattoon? Ei.

Olen odottanut sitä hetkeä, kun tulee se "WAU"-tunne. Olen odottanut sitä, että tuntuu siltä että haluan hehkuttaa tätä, iloita ja riemuita. Kirjoittaa, että ihanaa, olen terve. Mahtavaa, upeaa! Ei ole vielä tullut sitä tunnetta. Odotinko liikoja? Oliko tämä taas yksi niistä lukuisista kohdista, kun en tiennyt mitä odottaa ja lopputulos oli kaikkea muuta? Suurimman osan ajasta ei ole tuntunut miltään. Ei miltään erikoiselta. Ei huojentuneelta, ei "pelastuneelta". Ei siis miltään. 

Olen saanut kuulla paljon sitä, että olen niin hyväntuulinen ja iloinen. Näytän hyvinvoivalta ja reippaalta. Minulle on moni sanonut, että omalla asenteella on varmasti paljon vaikutusta parantumiseen, koko prosessiin. Olen minä siinä mielessä ollut hyväntuulinen, ettei minua koskaan kamalasti ahdistanut olla sairaalassa, tai mennä hoitoihin. Koin, että ne olivat enemmän positiivisia käyntejä, kuin negatiivisia. En minä mennyt lääkärin luokse suupielet alhaalla, enkä vastannut kysymykseen "Miten voit?" kertomalla, että en minä tiedä. Minä sanoin, että voin olosuhteisiin nähden mielestäni hyvin. Se pitää paikkaansa. Tässä olisi voinut käydä huonomminkin. Kulunut puoli vuotta olisi voinut olla kamalampi. Näin jälkikäteen ajatellen, suurimman osan ajasta voin ihan hyvin. Lääkäri ehdotti, että kävisin keskustelemassa kriisihoitajan kanssa. "Ihan muuten vaan". Lupasin mennä. Aikaa edeltävänä päivänä peruin ajan. Tuli sellainen tunne, että minä en sinne poraamaan lähde. 

Näytän hyvinvoivalta. Voin hyvin. Enkös minä saanut uuden mahdollisuuden? Vai aikalisän elämälle? Kyllä minä olen kiitollinen. Tottakai olen. Mutta samaan aikaan tuntuu, että olen sisältä rikki. Pikkiriikkisinä palasina ja niitä onnettomia palasia pitäisi nyt liimailla takaisin yhteen. Olo on turta. Tuntuu jotenkin ihan ylitsepääsemättön ankealta, että nyt vaan elämä jatkuu ennallaan. En minä tiedä mitä kuvittelin. Välillä pursuan energiaa ja intoa ihan hulluna. Kirjoittelen työhakemuksia ja mietin miten arki muuttuu, kun pääsen töihin. Välillä lamaannun. Tuntuu, että en todellakaan halua tehdä y-h-t-ä-ä-n m-i-t-ä-ä-n. Olo on kuin paskassa tarpoisi. Lenkkarit on jo täynnä paskaa ja joka askelmalla lisää pyrkii kyytiin. Minä haluaisin uskoa siihen, että suunta kääntyy jossain vaiheessa, koska sen on pakko. Mun reppu (ja lenkkarit...) alkaa olla aivan helvetin täynnä. Välillä tuntuu, että on todella vaikeaa pitää positiivista mieltä yllä, kun mikään ei kuitenkaan muutu. Suupielet on teipattu korviin. Mutta sehän on niin, että jos jotain ajattelee riittävästi ja johonkin suuntaan pyrkii oikein kovasti, niin omat energiat alkaa liikkua niitä asioita kohden ja sitten ne tapahtuu. Ennemmin tai myöhemmin!

Eli kun mä nyt vaan jaksan hymyillä ja pyrkiä eteenpäin, niin suunta varmasti kääntyy ja elämä näyttää valoisamman puolensa. Sillä eihän se niin voi olla, että kaikki hyvä oli se, että olen parantunut (en sano etteikö se olisi ollut paljon, mutta kun elämässä nyt vaan on paljon muutakin kuin terveys). Kyllä sen auringon on joskus paistettava risukasaankin, vaikka pitkä ja pimeä talvi onkin tulossa.

/Tuire