Elämä on

Elämän kaikki värit. Yhtäaikaa asiat on hyvin ja huonosti. Koen olevani turvassa, onnellinen ja silti samaan aikaan tiedän, että MIKÄÄN ei ole minun käsissäni ja mitä vaan voi tapahtua, koska vaan. Hyvää tai huonoa. Uutisia, joihin en voi kuin todeta, että vittu mitä paskaa. Koska ihan oikeasti riittää? Koska suunta kääntyy? Milloin on se hetki, kun voidaan huokaista ja todeta, että kärsimystä on ollut nyt riittävästi, ainakin hetkeksi. Mitään en juuri nyt niin kaipaa, kuin normaalia arkea aikatauluineen, ilman huolia huomisesta. Saisinko edes hetken elää elämää, jossa suurin murheeni olisi se, että puolisoni on tuonut väärää maitoa kaupasta? Olisiko se liikaa vaadittu?

Pelko on toisinaan melko vahvasti läsnä. Myönnän, että pelkään itseni puolesta, mutta myös muiden. Mitä jos? Olen lukenut tapauksista, joissa lymfooma uusii samantien. Kuukausi hoitojen loppumisesta on todettu, että syöpä onkin aktivoitunut uudelleen. Toisilla on parempi ennuste kuin toisilla. Ahdistaa. En osaa olla ajattelematta miten helpolla pääsin. Syöpä vain "hoidettiin pois". Mitäs jos tämä kaikki olikin vain alkua pahemmalle? Tiedän, ei pitäisi jossitella. Tästä pelosta ei ole mitään hyötyä. Se ei ehkäise uudelleen sairastumista, eikä ylläpidä terveenä pysymistä. Se on minulle vain stressitekijä, josta pitäisi päästä eroon.

Minulta kysyttiin, että miten koen kuluneen puoli vuotta nyt? En osannut vastata kysymykseen. Tai osasin, sanoin että tuntuu, että mitään ei ole jäänyt käteen. Sillä tarkoitin lähinnä sitä, että en tiedä miten koen kuluneen hoitoajan. Mitä mieltä olen? En mitään. Sanotaan, että pikkuvauva-ajasta ei muista mitään, mutta ei muista näköjään vakavasta sairastumisestakaan. Ne yksittäiset tunteet sieltä täältä, viime kesältä lähinnä sen tuskaisen kuuman kelin. Sen ettei tehty mitään koko kesänä. Puoli vuotta vain lipui käsistäni. Tuntuu siltä, kuin se olisi vain tyhjä, harmaanmusta kohta elämässäni ja ikäänkuin olisin vain hypännyt sen kaiken yli. En osaa ajatella, että olisin hoitoajasta katkera tai että se tuntuisi nyt jälkeenpäin ajateltuna raskaalta. Vai enkö minä vaan muista ja siksi en osaa määritellä sitä mitenkään? Vai suojelenko itseäni ja kovalevy on jo tyhjentynyt. Vai eikö sille koskaan tallentunutkaan mitään?

Mutta tiedättekö mitä? Mietin sairastunutta ihmistä ja hänen tilannettaan ja tajusin, että minulla ei ole mitään sanottavaa. Voisin sanoa, että jos mietit kuolemaa tms. niin tiedän miltä susta tuntuu. Mutta en minä voi. En voi sanoa, että tietäisin miltä hänestä tuntuu. Voin vain kuvitella, mutta en tiedä. Me kaikki koemme nämä niin erilailla. Mutta vaikka ei osaa sanoa mitään, voi silti kuunnella. Aina sanoja ei tarvita. Ei elämässä ole aina kyse oikeiden tai väärien sanojen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä, vaan siitä että on läsnä. Lähellä tai kaukana.

/Tuire