Elämä ottaa, elämä antaa
Kuinka paljon olet itse valmis antamaan? Tai ottamaan? Mistä luovut ilman taistelua? Minkä eteen olet valmis tekemään töitä, saavuttaaksesi haluamasi?
Kun sairastuin, ajattelin että jos mä tästä selviän, niin sitten voin tehdä ihan mitä vaan. Kaikki on sen jälkeen mahdollista, mulla on tahtoa tehdä ihan mitä vaan. Nyt, kun hoitoja on takana jo useampi kuukausi ja ollaan ehkä, ja toivon mukaan, jo hieman loppusuoralla, huomaan että en ole tehnyt mitään, mitä kuvittelin tekeväni kun sairastuin. Tämä siis kuvaa hyvin sitä miten pihalla ja "sekaisin" sairastumisen kynnyksellä on. Kaikki se pelko ja epävarmuus tutkimusten aikana, kuolemanpelko ja pakokauhu. Kaikki se miten kävi elämäänsä läpi ja ajattelee, että jos mä vaan tästä selviän, niin en enää valita mistään ja olen onnellinen siitä, että olen terve. No, se ei tietysti muutu miksikään, tietysti olen onnellinen. Kunhan vaan saisin tämän nyt päätökseen...
Mutta kysymys kuuluu, miten kuvittelin ajan lisääntyvän? Minähän siis ajattelin, että nyt saattaisin ehkä palautella mieliin ja arkeen takaisin vanhoja harrastuksia, kuten maalaamista. Ajattelin ihan tosissaan, että maalailisin ja saisin jotain aikaiseksi. Yhden kerran olen ehtinyt maalaamaan. Silloinkin vain sen ansiosta, että poikani alle kolme vee hyppi seinille, jolloin keksin, että hän voisi kokeilla vesiväreillä maalaamista. Itse ehdin siinä tuhertaa yhden vaivaisen kukan ja sekin jäi kesken. En tiedä miten kuvittelin, että kun olen sairas, olisi minulla aikaa tehdä jotain ylimääräistä.
Mutta ehkä se on vaan niin, että kun kuulee olevansa vakavasti sairas, ajattelee helposti (kaiken sen "toivottavasti mä selviydyn" lisäksi) että nyt pitäisi tehdä niitä asioita mistä nauttii, asioita mitä haluaa tehdä. Onko se sitten jonkinlainen suojelumekanismi sille, että "jos mä en selviäkään..." niin on sitten edes yrittänyt käyttää aikaansa niihin asioihin, jotka tuo mielihyvää, sen sijaan, että ei olisi edes yrittänyt? (Omat voimavarat huomioiden.)
Minähän myös ajattelin, että tämä olisi jotenkin käänteentekevä asia mun elämässä. Minä ajattelen aina (vaikka mieheni mielestä ei pitäisi), että kaikella on joku tarkoitus. Asiat, mitä elämässä tapahtuu, tapahtuisi jonkun takia, eikä aina ihan sattumanvaraisesti. Yleensä käy niin, että tarkoitushan ei selviä. Hyvin harva asia elämässä antaa koskaan vastausta kysymykseen "Miksi?". Selvää on kuitenkin se, että oma merkityksensä tällä kaikella on. Näin vakava sairastuminen tulee aina jollain tasolla pysyttelemään elämässä taustalla, jos ei muuten niin sen takia, että varmasti jossain määrin pelkää uusimista... (olisikin helppoa sanoa, että turhahan sitä on pelätä, kun ei sille mitään voi jos uusii, mutta ei siitä pelosta varmaan ikinä täysin pääse eroon, vaikka kuinka pyristelisi). Niin tai näin, kaverin kanssa taannoin keskustellessamme aiheesta, hän kysyi multa "Miksi tällä pitäisi olla joku käänteentekevä merkitys sun elämässä?". Niin, miksi? Hyvä kysymys, johon en osaa vastata. Ehkä minä vaan haluan niin?
Itse tutkistelun paikka tämä on ollut. Itseluottamus on ollut mulla aina, enemmän tai vähemmän, heikko. Nyt kun olen "joutunut" kulkemaan kaljuna (oma valinta olla hankkimatta peruukkia), olen saanut osakseni katseita, jotka toisinaan viipyvät hetken kauemmin. Pää pystyssä olen kuitenkin kulkenut, vaikka voi apua, kuinka usein olenkaan tuntenut kateutta niitä kohtaan, joilla on pitkät hiukset... tuntenut alemmuutta terveitä ja kauniita ihmisiä kohtaan, tuntenut itseni kulahtaneeksi ja rumaksi ankanpoikaseksi. Siitä huolimatta, olen mennyt eteenpäin ja yrittänyt hymyillä. Ajatellut, että jonain päivänä minäkin näytän vielä ihmiseltä.
Itseluottamuksen kanssa joudun vielä tekemään paljon töitä. Ehkä koko lopun ikääni? Olkoonkin niin, kaikki edistystä tuovat askeleet ovat kotiinpäin. Ajattelumalli, jossa mikään ei ikinä ole riittävän hyvä ja vielä olisi voinut vähän paremmin tehdä, ovat minulle ominaisia. Olen äärimmäisen kriittinen itseäni kohtaan, toisinaan ehkä jopa julma. Asiat, joista saan kehuja, ovat saattaneet olla mielestäni välttäviä, juuri niitä jotka nippanappa kehtaa esitellä eteenpäin. Näitä ajatuksia on työstettävä edelleen, mutta vihdoinkin, ehkä juuri sairastumiseni ja sen tuoman "epätoivon" ansiosta, olen vähän rohkaistunut ja sen ansiosta olen päässyt kiinni äärimmäisen mielenkiintoiseen projektiin, joka toivottavasti tuo minulle hyötyä tulevaisuudessa.
Olen toukokuussa kirjoittanut "Haluan uskoa, että ennen kuin tämä vuosi vaihtuu toiseen, moni asia on kirkkaampana mielessäni. Kyllä minäkin vielä itseni löydän." Tähän haluan ja alan pikkuhiljaa uskoa. Vaikka tämä kyseinen projekti ei jatkuisikaan, se on antanut minulle ennenkaikkea rohkeutta. Se on laittanut minut liikkeelle, tekemään asioita mistä nautin ja olen myös paljon kaivattua rohkeutta mennäkseni kohti sitä mitä tällä hetkellä haluan. Edessä on kuitenkin varmasti pitkä ja ehkä kivinenkin tie. Saadakseni tältä yhtään mitään, minun on annettava paljon ja luotettava, epätoivoisemmallakin hetkellä, itseeni. Harva asia tulee kultalautasella nenän eteen, jos ei itse ensin tee jotain.
Kun sairastuin, ajattelin että jos mä tästä selviän, niin sitten voin tehdä ihan mitä vaan. Kaikki on sen jälkeen mahdollista, mulla on tahtoa tehdä ihan mitä vaan. Nyt, kun hoitoja on takana jo useampi kuukausi ja ollaan ehkä, ja toivon mukaan, jo hieman loppusuoralla, huomaan että en ole tehnyt mitään, mitä kuvittelin tekeväni kun sairastuin. Tämä siis kuvaa hyvin sitä miten pihalla ja "sekaisin" sairastumisen kynnyksellä on. Kaikki se pelko ja epävarmuus tutkimusten aikana, kuolemanpelko ja pakokauhu. Kaikki se miten kävi elämäänsä läpi ja ajattelee, että jos mä vaan tästä selviän, niin en enää valita mistään ja olen onnellinen siitä, että olen terve. No, se ei tietysti muutu miksikään, tietysti olen onnellinen. Kunhan vaan saisin tämän nyt päätökseen...
Mutta kysymys kuuluu, miten kuvittelin ajan lisääntyvän? Minähän siis ajattelin, että nyt saattaisin ehkä palautella mieliin ja arkeen takaisin vanhoja harrastuksia, kuten maalaamista. Ajattelin ihan tosissaan, että maalailisin ja saisin jotain aikaiseksi. Yhden kerran olen ehtinyt maalaamaan. Silloinkin vain sen ansiosta, että poikani alle kolme vee hyppi seinille, jolloin keksin, että hän voisi kokeilla vesiväreillä maalaamista. Itse ehdin siinä tuhertaa yhden vaivaisen kukan ja sekin jäi kesken. En tiedä miten kuvittelin, että kun olen sairas, olisi minulla aikaa tehdä jotain ylimääräistä.
Mutta ehkä se on vaan niin, että kun kuulee olevansa vakavasti sairas, ajattelee helposti (kaiken sen "toivottavasti mä selviydyn" lisäksi) että nyt pitäisi tehdä niitä asioita mistä nauttii, asioita mitä haluaa tehdä. Onko se sitten jonkinlainen suojelumekanismi sille, että "jos mä en selviäkään..." niin on sitten edes yrittänyt käyttää aikaansa niihin asioihin, jotka tuo mielihyvää, sen sijaan, että ei olisi edes yrittänyt? (Omat voimavarat huomioiden.)
Minähän myös ajattelin, että tämä olisi jotenkin käänteentekevä asia mun elämässä. Minä ajattelen aina (vaikka mieheni mielestä ei pitäisi), että kaikella on joku tarkoitus. Asiat, mitä elämässä tapahtuu, tapahtuisi jonkun takia, eikä aina ihan sattumanvaraisesti. Yleensä käy niin, että tarkoitushan ei selviä. Hyvin harva asia elämässä antaa koskaan vastausta kysymykseen "Miksi?". Selvää on kuitenkin se, että oma merkityksensä tällä kaikella on. Näin vakava sairastuminen tulee aina jollain tasolla pysyttelemään elämässä taustalla, jos ei muuten niin sen takia, että varmasti jossain määrin pelkää uusimista... (olisikin helppoa sanoa, että turhahan sitä on pelätä, kun ei sille mitään voi jos uusii, mutta ei siitä pelosta varmaan ikinä täysin pääse eroon, vaikka kuinka pyristelisi). Niin tai näin, kaverin kanssa taannoin keskustellessamme aiheesta, hän kysyi multa "Miksi tällä pitäisi olla joku käänteentekevä merkitys sun elämässä?". Niin, miksi? Hyvä kysymys, johon en osaa vastata. Ehkä minä vaan haluan niin?
Itse tutkistelun paikka tämä on ollut. Itseluottamus on ollut mulla aina, enemmän tai vähemmän, heikko. Nyt kun olen "joutunut" kulkemaan kaljuna (oma valinta olla hankkimatta peruukkia), olen saanut osakseni katseita, jotka toisinaan viipyvät hetken kauemmin. Pää pystyssä olen kuitenkin kulkenut, vaikka voi apua, kuinka usein olenkaan tuntenut kateutta niitä kohtaan, joilla on pitkät hiukset... tuntenut alemmuutta terveitä ja kauniita ihmisiä kohtaan, tuntenut itseni kulahtaneeksi ja rumaksi ankanpoikaseksi. Siitä huolimatta, olen mennyt eteenpäin ja yrittänyt hymyillä. Ajatellut, että jonain päivänä minäkin näytän vielä ihmiseltä.
Itseluottamuksen kanssa joudun vielä tekemään paljon töitä. Ehkä koko lopun ikääni? Olkoonkin niin, kaikki edistystä tuovat askeleet ovat kotiinpäin. Ajattelumalli, jossa mikään ei ikinä ole riittävän hyvä ja vielä olisi voinut vähän paremmin tehdä, ovat minulle ominaisia. Olen äärimmäisen kriittinen itseäni kohtaan, toisinaan ehkä jopa julma. Asiat, joista saan kehuja, ovat saattaneet olla mielestäni välttäviä, juuri niitä jotka nippanappa kehtaa esitellä eteenpäin. Näitä ajatuksia on työstettävä edelleen, mutta vihdoinkin, ehkä juuri sairastumiseni ja sen tuoman "epätoivon" ansiosta, olen vähän rohkaistunut ja sen ansiosta olen päässyt kiinni äärimmäisen mielenkiintoiseen projektiin, joka toivottavasti tuo minulle hyötyä tulevaisuudessa.
Olen toukokuussa kirjoittanut "Haluan uskoa, että ennen kuin tämä vuosi vaihtuu toiseen, moni asia on kirkkaampana mielessäni. Kyllä minäkin vielä itseni löydän." Tähän haluan ja alan pikkuhiljaa uskoa. Vaikka tämä kyseinen projekti ei jatkuisikaan, se on antanut minulle ennenkaikkea rohkeutta. Se on laittanut minut liikkeelle, tekemään asioita mistä nautin ja olen myös paljon kaivattua rohkeutta mennäkseni kohti sitä mitä tällä hetkellä haluan. Edessä on kuitenkin varmasti pitkä ja ehkä kivinenkin tie. Saadakseni tältä yhtään mitään, minun on annettava paljon ja luotettava, epätoivoisemmallakin hetkellä, itseeni. Harva asia tulee kultalautasella nenän eteen, jos ei itse ensin tee jotain.
/ Tuire
Kommentit
Lähetä kommentti