Saisinko karkkia, kiitos?
Keväällä, kun sain kuulla sairastavani syöpää, olin aloittanut elämäntaparemontin. Tarkoituksenani oli painon pudottaminen ja ruokavalion korjaaminen. Ruokavalioremontissa haasteellisinta oli säännöllinen syöminen (aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala) ja monipuolisuus. Myös kaikki herkut oli tarkoitus laittaa (toistaiseksi) kieltolistalle, niin että pääsisin eroon ns. ylimääräisestä makeasta, esimerkiksi kahviherkuista (pahinta on lasten päiväuniaika ja päiväkahvit viikonloppuisin...). Totaalikieltämiseen en kuitenkaan suunnitellut lähteväni, sillä siinä kävisi kuitenkin niin, että tekisi herkkuja vain kahta enemmän mieli. Ruokavalion noudattaminen oli helppoa, sillä sain PT:lta hyvät ohjeet mitä noudattaa. Paljon kasviksia, puhdasta ruokaa ja paljon vettä. Ei mitään kommervenkkejä, sopii kenelle tahansa. Pidin siitä ajatuksesta, että syön puhdasta ruokaa (kukapa ei?) ja tarjoan sellaista myös lapsilleni.
Sitten sairastuin. Ensin ruokahaluihin vaikutti stressi. Siinä miettiessä mikä minua vaivaa, ei juuri ruokahaluja ollut. Vointi oli henkisesti niin huono, että ruoka ei ollut päällimmäisenä mielessä. Diagnoosin saamisen jälkeen ruokahalu ei parantunut, kun ei parantunut henkinen vointikaan. Olin siinä tilanteessa, että jos ruokaa teki mieli, se oli jotain "hyvää ruokaa". Sehän tarkoittaa jotain ulkoa haettua, pitsaa, heseä, grilliruokaa... annoin itselleni luvan. Sorruin siihen, että annoin oikeuden itselleni. Kuten niin monet muut kerrat aikaisemminkin, minulla oli joku syy miksi sain syödä epäterveellisesti. Ajattelin, että ihan sama. Olen sairas, ruokahaluni on huono, nyt syön tasan tarkkaan sitä mieli tekee, periaatteella "pääasia, että syön".
Tätä oikeutta olen nyt ylläpitänyt kolmisen kuukautta. Ensin painoni putosi. Yllätyin, kun minulta kysyttiin että olenko laihtunut. Vielä enemmän yllätyin kun painoni oli kuuden viikon aikana pudonnut viisi kiloa. Kaikesta herkuttelusta huolimatta. Sain taas lisäoikeuden syödä mitä sattuu. Jos syöpä kerran syö noin paljon energiaani, niin enkö sitten saa syödä vähän korkeammalla energialla varustettua ruokaa. Saan! Sitä iloa ei kauaa kestänyt, kun huomasin hoitopäivän punnituksessa kaksi viikkoa sitten, että kaikki viisi kiloa on tullut takaisin. Pääsi muutama kirosana. Toki järkyttävällä määrällä kortisonia voi olla osuutta asiaan. Olen kuullut, että jotkut ovat lihoneet kymmeniäkin kiloja syöpähoitojen aikana, oletettavasti kortisonin takia.
Olipa syy kortisonin tai epäterveellisten elämäntapojen, on aika herätä. Juhannuksen "herkuttelut" on nyt ohi (okei, syön ehkä sen vajaan suklaalevyn vielä sieltä keittiön kaapista...). Minulle ei ole temppu eikä mikään olla ilman alkoholia. Lasillisesta punaviiniä haaveilen useinkin, mutta en ole sitä vieläkään juonut, joten miksi kaikesta muusta kieltäytyminen on niin vaikeaa? Millä oikeudella otan vielä sen yhden suklaapatukan, vaikka tiedän että niin ei pitäisi tehdä? Määrät eivät ole suuria, enkä syö makeaa välttämättä edes jokapäivä, mutta voisin sanoa, että syön sitä säännöllisesti. Jossain määrin kai voidaan puhua riippuvuudesta ja nyt, kun olen sairas, annan omille mieliteoilleni oikeutuksen sillä että "tulee niitä mielitekoja...". Aivan kuten raskausaikana: "Mun tekee mieli tätä vaan sen takia, että olen raskaana, joten saan syödä tätä nyt...".
Tekosyyt olisi aika heittää romukoppaan. Yksi minkä pitäisi herättää minut korjaamaan elintapoja parempaan, on se fakta että syöpä elää sokerilla. Syöpäsolut käyttävät siis kasvuunsa glukoosia. Olisi siis täysin perusteltua vähentää sokerin syöntiä tai sen voisi käytännössä lopettaa lähes kokonaan (huom. satunnainen herkuttelu sallittakoon jokaiselle). Jossain uutisessa sanottiin, että aivot tarvitsevat sokeria, mutta huomion arvoista on se, että aivotkaan eivät tarvitse lisättyä sokeria yhtään mihinkään, toisekseen saamme elintarvikkeista niin paljon piilosokeria, että se riittää tyydyttämään sokerin tarpeen, jos sellaista yleensäkään oikeasti on. (Lähde tähän aiheeseen saattaa olla kyseenalainen, mutta kyseinen kirjoitus aiheesta herätti ainakin minut ajattelemaan asiaa aika paljon enemmän, kun mtv3:n uutinen samasta aiheesta, jossa mainitaan yhdellä lauseella, että syöpä syö sokeria.)
Eikö olisi siis aika laittaa itsensä ruotuun? Miksi minulla pitäisi olla nyt oikeus herkutella mielinmäärin ja välillä överisti, vaikka olen sairas, sillä tavoitteenihan on parantua. Tilanne voisi olla toinen, jos mitään ei olisi tehtävissä. Minun tavoitteeni ja päämääräni on parantua, elää ja voida hyvin, miksi oikeutan itseni niin sanotusti hidastamaan tätä prosessia? Eikö ole ihmismieli kummallinen! Sen sijaan, että ryhtyisin parantamaan elämänlaatuani ja elintapojani vasta sitten kun olen terve (enhän tiedä olenko ikinä enää täysin terve), voin tehdä sen myös heti. Voin omalla toiminnallani ja omilla valinnoillani määritellä sen, miten voin. Nyt jos koskaan, minun pitäisi painaa pääkoppaan se, että voin myös omilla valinnoillani edesauttaa ehkä omaa parantumistani. Sen, jos minkä pitäisi herättää. Miksi en pyrkisi elintapoihin, jotka tekevät elämästäni laadukkaan ja minusta hyvinvoivan? Jos syön herkkuja, syön niitä sen takia että siihen on joku syy, ei sen takia että olen sairas. Elämä on tässä ja nyt, pyritään siihen että se on myös laadukas!
/ Tuire
https://www.syopapotilaat.fi/opas/syopapotilaan-ravitsemusopas/Sitten sairastuin. Ensin ruokahaluihin vaikutti stressi. Siinä miettiessä mikä minua vaivaa, ei juuri ruokahaluja ollut. Vointi oli henkisesti niin huono, että ruoka ei ollut päällimmäisenä mielessä. Diagnoosin saamisen jälkeen ruokahalu ei parantunut, kun ei parantunut henkinen vointikaan. Olin siinä tilanteessa, että jos ruokaa teki mieli, se oli jotain "hyvää ruokaa". Sehän tarkoittaa jotain ulkoa haettua, pitsaa, heseä, grilliruokaa... annoin itselleni luvan. Sorruin siihen, että annoin oikeuden itselleni. Kuten niin monet muut kerrat aikaisemminkin, minulla oli joku syy miksi sain syödä epäterveellisesti. Ajattelin, että ihan sama. Olen sairas, ruokahaluni on huono, nyt syön tasan tarkkaan sitä mieli tekee, periaatteella "pääasia, että syön".
Tätä oikeutta olen nyt ylläpitänyt kolmisen kuukautta. Ensin painoni putosi. Yllätyin, kun minulta kysyttiin että olenko laihtunut. Vielä enemmän yllätyin kun painoni oli kuuden viikon aikana pudonnut viisi kiloa. Kaikesta herkuttelusta huolimatta. Sain taas lisäoikeuden syödä mitä sattuu. Jos syöpä kerran syö noin paljon energiaani, niin enkö sitten saa syödä vähän korkeammalla energialla varustettua ruokaa. Saan! Sitä iloa ei kauaa kestänyt, kun huomasin hoitopäivän punnituksessa kaksi viikkoa sitten, että kaikki viisi kiloa on tullut takaisin. Pääsi muutama kirosana. Toki järkyttävällä määrällä kortisonia voi olla osuutta asiaan. Olen kuullut, että jotkut ovat lihoneet kymmeniäkin kiloja syöpähoitojen aikana, oletettavasti kortisonin takia.
Olipa syy kortisonin tai epäterveellisten elämäntapojen, on aika herätä. Juhannuksen "herkuttelut" on nyt ohi (okei, syön ehkä sen vajaan suklaalevyn vielä sieltä keittiön kaapista...). Minulle ei ole temppu eikä mikään olla ilman alkoholia. Lasillisesta punaviiniä haaveilen useinkin, mutta en ole sitä vieläkään juonut, joten miksi kaikesta muusta kieltäytyminen on niin vaikeaa? Millä oikeudella otan vielä sen yhden suklaapatukan, vaikka tiedän että niin ei pitäisi tehdä? Määrät eivät ole suuria, enkä syö makeaa välttämättä edes jokapäivä, mutta voisin sanoa, että syön sitä säännöllisesti. Jossain määrin kai voidaan puhua riippuvuudesta ja nyt, kun olen sairas, annan omille mieliteoilleni oikeutuksen sillä että "tulee niitä mielitekoja...". Aivan kuten raskausaikana: "Mun tekee mieli tätä vaan sen takia, että olen raskaana, joten saan syödä tätä nyt...".
Tekosyyt olisi aika heittää romukoppaan. Yksi minkä pitäisi herättää minut korjaamaan elintapoja parempaan, on se fakta että syöpä elää sokerilla. Syöpäsolut käyttävät siis kasvuunsa glukoosia. Olisi siis täysin perusteltua vähentää sokerin syöntiä tai sen voisi käytännössä lopettaa lähes kokonaan (huom. satunnainen herkuttelu sallittakoon jokaiselle). Jossain uutisessa sanottiin, että aivot tarvitsevat sokeria, mutta huomion arvoista on se, että aivotkaan eivät tarvitse lisättyä sokeria yhtään mihinkään, toisekseen saamme elintarvikkeista niin paljon piilosokeria, että se riittää tyydyttämään sokerin tarpeen, jos sellaista yleensäkään oikeasti on. (Lähde tähän aiheeseen saattaa olla kyseenalainen, mutta kyseinen kirjoitus aiheesta herätti ainakin minut ajattelemaan asiaa aika paljon enemmän, kun mtv3:n uutinen samasta aiheesta, jossa mainitaan yhdellä lauseella, että syöpä syö sokeria.)
Eikö olisi siis aika laittaa itsensä ruotuun? Miksi minulla pitäisi olla nyt oikeus herkutella mielinmäärin ja välillä överisti, vaikka olen sairas, sillä tavoitteenihan on parantua. Tilanne voisi olla toinen, jos mitään ei olisi tehtävissä. Minun tavoitteeni ja päämääräni on parantua, elää ja voida hyvin, miksi oikeutan itseni niin sanotusti hidastamaan tätä prosessia? Eikö ole ihmismieli kummallinen! Sen sijaan, että ryhtyisin parantamaan elämänlaatuani ja elintapojani vasta sitten kun olen terve (enhän tiedä olenko ikinä enää täysin terve), voin tehdä sen myös heti. Voin omalla toiminnallani ja omilla valinnoillani määritellä sen, miten voin. Nyt jos koskaan, minun pitäisi painaa pääkoppaan se, että voin myös omilla valinnoillani edesauttaa ehkä omaa parantumistani. Sen, jos minkä pitäisi herättää. Miksi en pyrkisi elintapoihin, jotka tekevät elämästäni laadukkaan ja minusta hyvinvoivan? Jos syön herkkuja, syön niitä sen takia että siihen on joku syy, ei sen takia että olen sairas. Elämä on tässä ja nyt, pyritään siihen että se on myös laadukas!
/ Tuire
http://turpaduunari.fi/syopa-on-metabolinen-sairaus/
Kommentit
Lähetä kommentti