Ahdistus maximus
Ärsyttää. On niitä päiviä, kun ärsyttää ihan kaikki. Siis IHAN KAIKKI. Tuntuu, että koko elämän voisi vaihtaa. Mikään ei ole hyvin, mikään ei tunnu hyvältä, kaikki menee pieleen. Ahdistava, kokonaisvaltainen tunne. Pinna on äärimmäisen lyhyt, se katkeaa samantien. Olen raivon partaalla. On suorastaan vaikeaa keksiä mistään mitään hyvää. En jaksa kuunnella mitään, en halua kuunnella mitään. Kunpa olisi vain hiljaista, kunpa saisin vaan maata x-asennossa lattialla ajattelematta yhtään mitään. On ikävää olla ikävä ihminen, sillä kun ärsytys on suurimmillaan, olen todella kurjaa seuraa. Olen suorastaan vittumaisen kireä.
Särkee. Jos suu ei ole kipeä, kuten se nytkin kolmannen hoidon jälkeen oli, monta päivää vähän aristava ja kirvelevä, niin sitten on hartiat kipeät. Ihan varmasti johonkin kolottaa melkein koko kaksi viikkoa. Särkyyn ei lääke auta. Se on todella hallitseva tunne, sanon sitä teolliseksi säryksi, sillä se tuntuu ihan erilaiselta kun normaali särky ja koska se on hoitojen aiheuttama, eikä ns. luonnollinen särky. Sitä tunnetta on vaikeaa olla ajattelematta, se on luihin ja ytimiin menevä, käsiin säteilevä särky. Oikeastaan vain muutama päivä, ennen seuraavaa hoitoa, on sellaista aikaa, kun olo on lähes normaali ja särytön.
Vituttaa. Mitään lisäämättä.
Ahdistaa. Välillä olen kateellinen kaikille, joilla on hiuksia päässä ja työpaikka. Tai ylipäätään jotain elämää. Olen kateellinen kaikille niille, jotka jaksavat käydä lenkillä, käyvät ravintolassa syömässä, kahviloissa. Ihmisille, jotka voivat hyvin. Kun itsellä on kokoajan "epänormaali" olo, tuntuu normaaliin oloon takaisin pääseminen todella kaukaiselta ajatukselta ja se ahdistaa. On ahdistavaa miettiä, että koska minä jaksan tehdä noin? Koska minä voin taas hyvin? On ahdistavaa, kun kukaan ei osaa antaa minulle siihen vastausta. (Haluaisinkokaan sitä, voisihan se vastaus olla yhtä hyvin "Et ikinä".)
Itkettää. Välillä törmään niihin tarinoihin, jotka eivät päättyneet tai eivät tule päättymään onnellisesti. Kaikilla ei ole onnellinen loppu, ei vaikka lääketiede on kuinka kehittynyt. Toisille käy niin, että hoidot eivät alun alkaenkaan pure, eri vaihtoehdoista huolimatta, toisilla sairaus uusii rankempana, eikä toisesta kierroksesta tulee enää selviytymistarinaa. Olen miettinyt, että voiko liian positiivinen asenne kääntyä itseään vastaan? Voiko liian positiivinen edes olla? Unohdinko ottaa huomioon, että mitäs jos hoidot eivät toimikaan? Pitääkö sitä asiaa miettiä? Pitääkö kuitenkin kaiken positiivisuuden keskellä pitää mielessä se, että tämä ei välttämättä ole onnellisen lopun tarina? Vai onko se turhaa energian tuhlaamista? Vai olisiko kuitenkin hyvää pitää kaikki vaihtoehdot mielessä, sen paremmin niitä kuitenkaan ajattelematta. Ettei ylpisty liiaksi.
Pelottaa. Koska tuntuu, että olen toistaiseksi päässyt suhteellisen helpolla, mietin vaan että mitähän kaikkea on vielä edessä?
Väsyttää. Olen uupunut ja voipunut. Minulle on täysin luonnoton tila olla niin väsynyt, että hädin tuskin jaksan kävellä ulkona muutaman sata metriä ja sitten pitää jo huilata. En ole tottunut sellaiseen. En ole koskaan aikaisemmin kokenut tällaisia väsymyksen tunteita, millaisia kohtaan nyt viikottain. Tätäkin voisi kutsua teolliseksi väsymykseksi. Edes rankan kuntosalitreenin jälkeen en ole koskaan kokenut mitään tällaista, että koko vartalo on niin uupunut ja voipunut, että ei jaksa tehdä mitään. Ei yhtään mitään. Kuntosalitreeniin verrattuna tämä on myös sikäli erikoinen tunne, että treenistä palautuu, mutta kun ei ole tehnyt mitään, ei ole mitään mistä edes voisi palautua. On vaan toivottava, että se tunne menee ohi.
Suututtaa. Miksi minä?
Elämä on tällä hetkellä yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhden päivän aikana voi tuntua hyvältä ja pahalta ja ihan kaikkea siltä väliltä. Mutta tätä tämä nyt on...
/ Tuire
Särkee. Jos suu ei ole kipeä, kuten se nytkin kolmannen hoidon jälkeen oli, monta päivää vähän aristava ja kirvelevä, niin sitten on hartiat kipeät. Ihan varmasti johonkin kolottaa melkein koko kaksi viikkoa. Särkyyn ei lääke auta. Se on todella hallitseva tunne, sanon sitä teolliseksi säryksi, sillä se tuntuu ihan erilaiselta kun normaali särky ja koska se on hoitojen aiheuttama, eikä ns. luonnollinen särky. Sitä tunnetta on vaikeaa olla ajattelematta, se on luihin ja ytimiin menevä, käsiin säteilevä särky. Oikeastaan vain muutama päivä, ennen seuraavaa hoitoa, on sellaista aikaa, kun olo on lähes normaali ja särytön.
Vituttaa. Mitään lisäämättä.
Ahdistaa. Välillä olen kateellinen kaikille, joilla on hiuksia päässä ja työpaikka. Tai ylipäätään jotain elämää. Olen kateellinen kaikille niille, jotka jaksavat käydä lenkillä, käyvät ravintolassa syömässä, kahviloissa. Ihmisille, jotka voivat hyvin. Kun itsellä on kokoajan "epänormaali" olo, tuntuu normaaliin oloon takaisin pääseminen todella kaukaiselta ajatukselta ja se ahdistaa. On ahdistavaa miettiä, että koska minä jaksan tehdä noin? Koska minä voin taas hyvin? On ahdistavaa, kun kukaan ei osaa antaa minulle siihen vastausta. (Haluaisinkokaan sitä, voisihan se vastaus olla yhtä hyvin "Et ikinä".)
Itkettää. Välillä törmään niihin tarinoihin, jotka eivät päättyneet tai eivät tule päättymään onnellisesti. Kaikilla ei ole onnellinen loppu, ei vaikka lääketiede on kuinka kehittynyt. Toisille käy niin, että hoidot eivät alun alkaenkaan pure, eri vaihtoehdoista huolimatta, toisilla sairaus uusii rankempana, eikä toisesta kierroksesta tulee enää selviytymistarinaa. Olen miettinyt, että voiko liian positiivinen asenne kääntyä itseään vastaan? Voiko liian positiivinen edes olla? Unohdinko ottaa huomioon, että mitäs jos hoidot eivät toimikaan? Pitääkö sitä asiaa miettiä? Pitääkö kuitenkin kaiken positiivisuuden keskellä pitää mielessä se, että tämä ei välttämättä ole onnellisen lopun tarina? Vai onko se turhaa energian tuhlaamista? Vai olisiko kuitenkin hyvää pitää kaikki vaihtoehdot mielessä, sen paremmin niitä kuitenkaan ajattelematta. Ettei ylpisty liiaksi.
Pelottaa. Koska tuntuu, että olen toistaiseksi päässyt suhteellisen helpolla, mietin vaan että mitähän kaikkea on vielä edessä?
Väsyttää. Olen uupunut ja voipunut. Minulle on täysin luonnoton tila olla niin väsynyt, että hädin tuskin jaksan kävellä ulkona muutaman sata metriä ja sitten pitää jo huilata. En ole tottunut sellaiseen. En ole koskaan aikaisemmin kokenut tällaisia väsymyksen tunteita, millaisia kohtaan nyt viikottain. Tätäkin voisi kutsua teolliseksi väsymykseksi. Edes rankan kuntosalitreenin jälkeen en ole koskaan kokenut mitään tällaista, että koko vartalo on niin uupunut ja voipunut, että ei jaksa tehdä mitään. Ei yhtään mitään. Kuntosalitreeniin verrattuna tämä on myös sikäli erikoinen tunne, että treenistä palautuu, mutta kun ei ole tehnyt mitään, ei ole mitään mistä edes voisi palautua. On vaan toivottava, että se tunne menee ohi.
Suututtaa. Miksi minä?
Elämä on tällä hetkellä yhtä tunteiden vuoristorataa. Yhden päivän aikana voi tuntua hyvältä ja pahalta ja ihan kaikkea siltä väliltä. Mutta tätä tämä nyt on...
/ Tuire
Kommentit
Lähetä kommentti