Hyvää syntymäpäivää iskä
16.12. päivä tulee neljä vuotta siitä, kun sä lähdit. Monta, monta lohdutonta itkua, monta hetkeä, kun itku tulee ihan yllättäen, eikä meinaa loppua.
Sulla olisi tänään 70-vuotissyntymäpäivä. Vein sulle haudalle kynttilöitä. Mun sanat ei riitä kuvailemaan, kuinka epäreilulta se tuntuu. Kuinka kova ikävä on edelleen.
---
Kirjoitukseni vuonna 2021: Paljon on tapahtunut lähtösi jälkeen. Lasten kanssa on paljon puhuttu siitä mitä ihmiselle tapahtuu, kun kuolee ja missä pappa on nyt. Venni miettii paljon asioita, rakensi kesällä legoista kaksi hautakiveä, ja kukkia haudoille. Siinä oli kuulema pappa ja mummu, joita hän halusi muistella leikin lomassa, kun ei heitä enää näe, kun anoppikin nukkui pois maaliskuussa, viikko sen jälkeen, kun sun uurna oli laskettu maahan. Vaikka viisi vuotiaan kirkas ääni meinasi sortua, hän urheasti kertoi miltä hänestä tuntuu. Minä itkin salaa keittiössä hänen pahaa mieltään. Vennin lempiväri on vihreä, "koska pappakin tykkäsi vihreästä".
Muistan, kun tulin katsomaan sua sairaalaan, sun syntymäpäivänä 11.12.2020. Nähtiin pitkästä aikaa, ja meinasin alkaa itkeä samantien kun näin sut. Niin hauraana ja haavoittuvaisena sairaalan vuoteessa. Hymähdit tyypilliseen tapaasi, että ei tää ole itkun paikka. Tuntui niin pahalta, tiedettiin jo silloin ettet tulisi enää kotiin palaamaan, vaikka sitä viimeiseen asti toivottiinkin. Juteltiin ja kysyit, mitä pojille kuuluu. Sanoit, että olisi heidätkin kiva vielä nähdä. Olit sairastellut pitkään ja koronan takia ei oltu nähty moneen kuukauteen. "Ihan hukkaan meni nämäkin kuukaudet", sanoit ja tarkoitit sillä melkein kokonaista menetettyä vuotta, jonka aikana oli pitänyt vältellä ihmiskontakteja. Olit silmin nähden onnellinen, kun lauantaina tultiin poikien kanssa sua katsomaan. "Ai sä muistit", sanoit yllättyneenä, kun toin sulle ristikkolehden, olit sitä pyytänyt. Meinasin alkaa itkeä - kuinka olisin voinut unohtaa sun viimeisiä toiveita? Sulle oli tärkeää nähdä pojat. Harmitti, että pienemmät ujosteli sua, kun näytit isojen happiviiksien kanssa vähän oudolta. Lupasin tulla ylihuomenna uudelleen käymään.
15.12.2020 olit aika väsynyt. Puhuminen hengästytti eikä ruoka maistunut. Juteltiin ja välillä väsyit ja hengästyit hirveästi ja katselit käsiäsi ja mä mietin, että onko sulla huono olla. Tuntui siltä, että en voi lähteä kotiin. Istuin siinä sängyn vieressä ja katselin sua. Kysyit mikä viikonpäivä jouluaatto on? "Vaikka eihän sillä mitään merkitystä ole, en minä täällä silloin enää ole..." totesit, ja mun olisi tehnyt mieli pikkulapsen lailla käpertyä sun kainaloon itkemään. Sanoin lähteissäni ääni sortuen, että nähdään ylihuomenna, mihin sinä sanoit vähän herkistyen että "Yritetään nähdä"... ja minä lähdin itkien pois. Ei me enää nähty. Ne oli sun viimeiset sanat mulle, nukuit pois seuraavana iltana, 16.12.2020. Voi kunpa olisin tiennyt, niin olisin tullut käymään vielä seuraavana päivänä...
17.12. ajoin Tampereelle. Monta päivää kestäneen pimeän ja pilvisen ajanjakson jälkeen, pitkästä aikaa aurinko pilkisti pilven takaa. Silloin ajattelin, että vaikka meillä on täällä ihan kamalan paha olla, niin iskällä on nyt kaikki hyvin.
---
Sydämeen sattuu. Kuinka epäreilua elämä on, että sut vietiin meiltä niin aikaisin. Joskus mietin, että jos olisit saanut olla täällä, kuten sanoit "Olisihan täällä vielä voinut olla...", ja elää vanhaksi, vaikka yli 80-vuotiaaksi, olisit meidän kanssa vielä yli kymmenen vuotta. Voi kuinka me oltais sua täällä tarvittu! Minä olisin tarvinnut! Saatan itkeä vieläkin ihan yllättäen. Kun ikävä tulee, se vyöryy päälle kuin hyökyaalto ja sitä käy mielessään läpi niitä viimeisiä yhteisiä hetkiä ja muita muistoja. Melkein kuulen korvissani sun puheen, näen sun ilmeitä ja eleitä, hymähdyksiä, lauseita, kaikki kuin eilispäivänä.
Voi kuinka me sua täällä kaivataan 💔
Kommentit
Lähetä kommentti