Väsymys syöpähoitojen jälkeen

Ruuanlaiton aika taas. Tiedät, että näistä aineksista saat kasaan vain jotain sellaista, joista jokainen syöjä nyrpistää nokkaansa, mutta pakkohan se on tarjota. Haluaisit istua hetken sohvalla työpäivän jälkeen, juoda rauhassa kupin kahvia, mutta se on mahdotonta kun perheessä on kolme lasta. Jos kukaan ei itke väsymystään sinun housuja ja paidan helmaa repien, ne huutavat ja tappelevat keskenään. Tai sen takia, että muumijakso, jonka laitoit, on väärä. Illan päätteeksi haluaisit vielä valvoa, ottaa omaa aikaa, nauttia hiljaisuudesta, mutta peti vetää kymmenen jälkeen jo puoleensa. Sitten tajuat, että pyykit on vielä koneessa ja ne pitää laittaa kuivumaan. Aamuherätys on kuudelta. Se on ihan liian myöhään, mutta kukaan ei jaksa herätä aikaisemmin, joten melkein joka aamu on kiire. Lähes joka aamu jompi kumpi päiväkotiin lähtevistä lapsista itkee tai kiukuttelee, haluaa istua sylissä, silloinkin kun sinä haluaisit istua rauhassa vessassa.

Nämä ovat niitä arjen pieniä askareita, asioita, joista pitäisi olla ihan helvetin kiitollinen. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että ylipäätään olet täällä tappelemassa lasten kanssa siitä, laitetaanko vesisateella takki päälle, vai ei. Huokaat syvään ja ajattelet ääneen, että vittu mä en jaksa ja sitten tulee joku joka sanoo, että ei saa valittaa turhasta. Silloin mietit vain, että helppo se on sanoa, kun et ole päivääkään mun saappaissa lompsinut.

On päiviä, kun saappaat on todella painavat. Kun nostan itseäni jalustalle (jolla ei ole minkään valtakunnan merkitystä) ajattelemalla, että pikkulapsiarkiväsymyksen keskellä aloitin syöpähoidot, kestin ne, hoidin ruuat, pyykit, siivouksen ja lapset ja itseni. Joka ikinen päivä. Ja muistan ne fiilikset, kun mietin että miten mukavalta ne hommat tuntuisivatkaan terveenä, hyvinvoivana, ilman teollisia särkyjä ja kipuja jne. mutta eivät ne hyvältä maistu, terveenäkään. Ja kyllä, minä olen kiitollinen että selvisin. Olen onnellinen, että selvisin. Olen helpottunut. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että toisinaan olen myös ihan helvetin väsynyt. Eikä se, että selvisin, tee imuroimisesta, likaisten vaatteiden metsästämisestä ympäri kämppää tai tiskikoneen tyhjentämisestä yhtään sen nautinnollisempaa. 

On ristiriitaista, että juuri ne asiat, jotka pitivät minut sairauden aikana "pinnalla", verottavat nyt voimiani. Lasten takia jaksoin joka päivä nousta ylös, koska oli pakko. Arjen rutiinit oli pakko hoitaa, lapset tarvitsivat ruokaa ja puhtaita vaatteita. Tarvitsimme toisiamme. Mutta jossain vaiheessa tulee stoppi. Se tunne, kun ei vain yksinkertaisesti enää jaksa. Se tunne, kun tekisi mieli lähettää lapset raketilla kuuhun. Aviomies samalla kyydillä. Se tunne, kun et jaksaisi ainuttakaan vaatimusta, pyyntöä, kysymystä tai ehdotusta siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Riittävän kauan kun on kokoajan jonkun käytettävissä, tulee seinä vastaan ja koska kaikkea ei voi vain lakata tekemästä, pitää priorisoida ja joskus aika rankallakin kädellä. 

Minä palasin töihin vuoden alussa. Hoitoalan töihin pääsin maaliskuussa. Sanon pääsin, koska nyt oli todella se tunne, että pääsin. Minä vannoin ja vakuutin vuonna 2015, kun jäin keskimmäisestä äitiyslomalle, että en palaa hoitoalan töihin, mutta näin vaan kävi. "Hoitaja mikä hoitaja, vaikka voissa paistais" ajattelin, enkä ole katunut. Hakeuduin myös jatkokoulutukseen, toiseen osaamisalaan, sillä huomasin, että haluan haastaa itseäni, haluan monipuolisemman ammattitaidon ja näin ollen myös toisenlaista vaihtelua työhön. Opinnot alkavat elokuussa. Vaikka sanon, että mua väsyttää, ei se poista sitä tosiasiaa, että haluan käydä töissä ja tehdä sellaisia asioita mitkä minua kiinnostavat. Kaiken "ylimääräisen" olen pyrkinyt toistaiseksi minimoimaan.

Kuten jo hoitojen aikana ajattelin, niin unelmiaan pitää tavoitella. Pitää pyrkiä siihen, että elämä tuntuu ja maistuu hyvältä. Kukaan ei jaksa olla loputtomiin muiden käytettävissä, jos se ei tunnu tarkoituksenmukaiselta. Jokaisen tulisi pyrkiä tekemään omasta polusta sellainen, mitä on hyvä askeltaa eteenpäin ja kun katsoo selkänsä taakse, ei tarvitsisi miettiä että miksi menin noinkin tekemään. Elämä on ihan liian lyhyt ja arvaamaton katumukselle ja sille, että jättää omia unelmiaan toteuttamatta esimerkiksi sen takia, että ajattelee ettei minusta siihen ole kuitenkaan. Tee niitä asioita mistä pidät, mene niitä asioita kohti, mitä haluat ja pyri onnellisuuteen jo tänään. Koska elämä on NYT.


/Tuire