Muuttuiko jokin?
"Näkyykö valoa tunnelin päässä?" kysyi taannoin taksikuski minulta, kun kerroin sairastumisestani. Vastasin, että näkyyhän sitä. Näyttää siltä, että minä olen tällä erää selviytyjä. Viimeisimmän PET-TT -kuvauksen mukaan missään ei ole enää aktiivisuutta. Sädehoidon avulla viimeisimpienkin rippeiden (jos sellaisia olisi) olisi määrä kuolla. Toisin kuin minun. Mutta vielä on vähän matkaa. Sädehoitoja on tällä suunnitelmalla jäljellä vielä yhdeksän kertaa.
Mitä ajatuksia minulla on nyt? Hoitojen loppusuoralla. Miltä tuntuu? Hoitojen loppumisen sanotaan olevan sellainen kohta, jossa voi tuntea olonsa ahdistuneeksi. Se voi olla monille omanlaisensa selviytymisen paikka. Monta kuukautta arkea ja elämää rytmittäneet sairaalakäynnit loppuvat, elämässä ei olekaan enää hoitohenkilökunnan säännöllisiä "tapaamisia". Yhtäkkiä onkin tavallaan omillaan. Sekin voi yllättäen olla kriisi. Sairaslomaa on vielä jäljellä ja kalenteri onkin yhtäkkiä "tyhjä" ja herääkin kysymys "Mitäs mä nyt teen?"
No ne fiilikset. Vielä jokunen aika sitten ajattelin tätä asiaa, elämän muuttumista tai muuttumattomuutta, ehkä lievästi sanottuna turhautuneena ja niin, että "mikään ei muuttunut". Olen miettinyt tätä todella paljon (välillä ihan kyllästymiseen asti polkenut omien ajatusten kanssa ympyrää) ja olen myös kirjoittanut tästä aiheesta aikaisemmin. Elämän "uudelleen järjestely" on ollut eniten mielessäni koko tämän prosessin ajan. Sanotaan, että sairastumisen jälkeen oppii uudellalailla nauttimaan pienistä asioista, arjesta, pyykeistä ja tiskivuorista. No, minä voin nyt kertoa, että minä en ole oppinut nauttimaan niistä. En missään vaiheessa ole ollut "lomalla" tiskeistä, pyykeistä, viikkaamisesta tai imurista, joten en nauti niistä edelleenkään. En saa minkäänlaista tyydytystä, vaikka yrittäisin ajatella että saan laittaa nyt näitä pyykkejä, koska en kuollut, ihanaa. En kuitenkaan vähättele sitä ajatusta, että jotkut oikeasti nauttivat niistä kotitöistäkin kaiken tällaisen jälkeen. Jokainenhan me koemme asiat erilailla. Minä nautin siitä, että elän. (No ihan rehellisesti sanottuna, ihan helvetinmoinen pelko siitä että syöpä uusii. Tyyliin heti. Kai tämäkin ohi menee.)
Olen halunnut etsiä itseäni, kuulostella itseäni, löytää itseni. Olen kokenut sen jotenkin tärkeäksi, että nyt kun elämä ravistelee näin, on tällä oltava joku käänteen tekevä merkitys (muutenkin kuin terveydelliseltä kantilta). En suostu hyväksymään sitä, että mikään ei muuttuisi. Eikä minun tarvitsekaan. Ilokseni huomaan tekeväni asioita, joita en tehnyt aikaisemmin. Olen ollut rohkeampi kuin ikinä ennen. Olen rohkaistunut sanomaan, että voin osallistua, voin tehdä, voin auttaa. Toki kyseessä voi olla myös iän tuomaa itsevarmuutta (vai typeryyttä, mene ja tiedä), mutta tämä on yksi piirre mistä nautin. Olen huomannut, että minuakaan ei tulla kotoa hakemaan. Harvaan juttuun pääsee mukaan olemalla hiljaa ja minä olen pikkuhiljaa opetellut avaamaan suutani. Entinen minä ei missään tapauksessa lähtenyt perustamaan mitään, saattoi ehkä miettiä että joku juttu olisi kiva, mutta ei tullut ajatelleeksikaan, että itse voisi olla toimeenpaneva osapuoli. Nyt minä innostuin sählystä, sain ahaa-elämyksen naisten omasta joukkueesta, kirjoitin siitä facebookiin ja seuraavana päivänä kasassa oli kymmenkunta innostunutta naista. Mietin kyllä, että kaikenlaista hullua sitä saakin päähänsä... sen lisäksi, että olen pelannut sählyä viimeksi yläasteella, viimeiset puoli vuotta liikuntamuotoni on ollut verkkainen kävely, mutta intoa on enemmän kuin taitoa ja kuntoa, enkä malta odottaa viikon päästä olevia ensimmäisiä treenejä!
Olipa orastava itsevarmuuden lisääntyminen sairauden, iän tai minkä tahansa ansiota, olen eniten innoissani ensimmäisen ammattini "henkiin herättelystä". Sain siitä jo esimakua päästessäni mukaan meidän kylän infolehtisen taittajaksi ja sittemmin paras ystäväni perusti trimmaamon Iisalmeen ja minä autoin häntä logon ja käyntikorttien kanssa. Olen oikeastaan varma, että ilman sairastumista ja siitä seurannutta "itsetutkiskelua" en olisi nyt miettimässä, että voisinko jossain vaiheessa työllistyä niin, että saisin käyttää tätä ammattia hyödykseni.
Se mikä on muuttunut myös, on tunteet. Jos iloitsen jostain, tuntuu että iloitsen paljon suuremmalla volyymilla kuin ennen. Innostun helpommin ja pienemmistä asioista ja koen jotenkin erilailla. En osaa sitä tunnetta edes sanoiksi pukea. Ilo on jotenkin kevyempää, kuplivampaa...
Tämäkin matka jatkuu vielä. Itsensä etsiminen ja itsetutkiskelu ovat oikeastaan vasta alussa, uskoakseni suunta on nyt löytynyt. Ja vaikka kuinka etsin ja löydän itseäni, muutun rohkeammaksi tai itsetietoisemmaksi, niin pohjimmiltani olen kuitenkin se sama Tuire, kuin aina ennenkin.
/ Tuire
No ne fiilikset. Vielä jokunen aika sitten ajattelin tätä asiaa, elämän muuttumista tai muuttumattomuutta, ehkä lievästi sanottuna turhautuneena ja niin, että "mikään ei muuttunut". Olen miettinyt tätä todella paljon (välillä ihan kyllästymiseen asti polkenut omien ajatusten kanssa ympyrää) ja olen myös kirjoittanut tästä aiheesta aikaisemmin. Elämän "uudelleen järjestely" on ollut eniten mielessäni koko tämän prosessin ajan. Sanotaan, että sairastumisen jälkeen oppii uudellalailla nauttimaan pienistä asioista, arjesta, pyykeistä ja tiskivuorista. No, minä voin nyt kertoa, että minä en ole oppinut nauttimaan niistä. En missään vaiheessa ole ollut "lomalla" tiskeistä, pyykeistä, viikkaamisesta tai imurista, joten en nauti niistä edelleenkään. En saa minkäänlaista tyydytystä, vaikka yrittäisin ajatella että saan laittaa nyt näitä pyykkejä, koska en kuollut, ihanaa. En kuitenkaan vähättele sitä ajatusta, että jotkut oikeasti nauttivat niistä kotitöistäkin kaiken tällaisen jälkeen. Jokainenhan me koemme asiat erilailla. Minä nautin siitä, että elän. (No ihan rehellisesti sanottuna, ihan helvetinmoinen pelko siitä että syöpä uusii. Tyyliin heti. Kai tämäkin ohi menee.)
Olen halunnut etsiä itseäni, kuulostella itseäni, löytää itseni. Olen kokenut sen jotenkin tärkeäksi, että nyt kun elämä ravistelee näin, on tällä oltava joku käänteen tekevä merkitys (muutenkin kuin terveydelliseltä kantilta). En suostu hyväksymään sitä, että mikään ei muuttuisi. Eikä minun tarvitsekaan. Ilokseni huomaan tekeväni asioita, joita en tehnyt aikaisemmin. Olen ollut rohkeampi kuin ikinä ennen. Olen rohkaistunut sanomaan, että voin osallistua, voin tehdä, voin auttaa. Toki kyseessä voi olla myös iän tuomaa itsevarmuutta (vai typeryyttä, mene ja tiedä), mutta tämä on yksi piirre mistä nautin. Olen huomannut, että minuakaan ei tulla kotoa hakemaan. Harvaan juttuun pääsee mukaan olemalla hiljaa ja minä olen pikkuhiljaa opetellut avaamaan suutani. Entinen minä ei missään tapauksessa lähtenyt perustamaan mitään, saattoi ehkä miettiä että joku juttu olisi kiva, mutta ei tullut ajatelleeksikaan, että itse voisi olla toimeenpaneva osapuoli. Nyt minä innostuin sählystä, sain ahaa-elämyksen naisten omasta joukkueesta, kirjoitin siitä facebookiin ja seuraavana päivänä kasassa oli kymmenkunta innostunutta naista. Mietin kyllä, että kaikenlaista hullua sitä saakin päähänsä... sen lisäksi, että olen pelannut sählyä viimeksi yläasteella, viimeiset puoli vuotta liikuntamuotoni on ollut verkkainen kävely, mutta intoa on enemmän kuin taitoa ja kuntoa, enkä malta odottaa viikon päästä olevia ensimmäisiä treenejä!
Olipa orastava itsevarmuuden lisääntyminen sairauden, iän tai minkä tahansa ansiota, olen eniten innoissani ensimmäisen ammattini "henkiin herättelystä". Sain siitä jo esimakua päästessäni mukaan meidän kylän infolehtisen taittajaksi ja sittemmin paras ystäväni perusti trimmaamon Iisalmeen ja minä autoin häntä logon ja käyntikorttien kanssa. Olen oikeastaan varma, että ilman sairastumista ja siitä seurannutta "itsetutkiskelua" en olisi nyt miettimässä, että voisinko jossain vaiheessa työllistyä niin, että saisin käyttää tätä ammattia hyödykseni.
Se mikä on muuttunut myös, on tunteet. Jos iloitsen jostain, tuntuu että iloitsen paljon suuremmalla volyymilla kuin ennen. Innostun helpommin ja pienemmistä asioista ja koen jotenkin erilailla. En osaa sitä tunnetta edes sanoiksi pukea. Ilo on jotenkin kevyempää, kuplivampaa...
Tämäkin matka jatkuu vielä. Itsensä etsiminen ja itsetutkiskelu ovat oikeastaan vasta alussa, uskoakseni suunta on nyt löytynyt. Ja vaikka kuinka etsin ja löydän itseäni, muutun rohkeammaksi tai itsetietoisemmaksi, niin pohjimmiltani olen kuitenkin se sama Tuire, kuin aina ennenkin.
/ Tuire
Kommentit
Lähetä kommentti