Musiikki ja elämä

Tiedättekö sen tunteen, kun joku biisi on kuin sun elämästä kirjoitettu? Kun kuulet jonkun kappaleen ensimmäistä kertaa ja ajattelet, että miten tämä voi olla kun suoraan sun ajatuksista tai elämästä?

Minä istuin TAYSin käytävällä ja kirjoitin sairaalan kioskista ostamaani ruutuvihkoon ajatuksiani, kun Jukka Poika alkoi laulaa korvanapissani "Mä toivon, että sä menestyt, niin miten sä sen koet. Ei niinkuin joku sen kuvittelee. Mä haluun et sä erehdyt, jotta voit oppia olemaan armollinen toisia kohtaan. Kun susta tulee, susta tulee jotakin suurta, muiden puheet, muiden puheet ei sitä muuta. Kevyesti kurkota tähtiin, älä pidä piilos sun liekkii, laula mulle, laita vaik silmät kii, mitä välii mitä noi miettii. Mä toivon et sä löydät sun paikan ja merkityksen, pienen mut silti niin tärkeän. Mä haluun et sä uskallat myöntää miten pelottaa ja sitten sen askeleen ottaa. Kun susta tulee, susta tulee jotakin muuta, muiden puheet, muiden puheet ei sitä muuta..." Ajattelin, että mulla ei kertakaikkiaan ole mitään lisättävää.

Keväällä kävin elämän ja kuoleman ajatuksia pahimmillaan läpi. Karkeasti sanottuna mulla oli kaksi vaihtoehtoa, selviytyä tai olla selviytymättä. Nyt näyttää siltä, että minä selviydyn tästä. Hoitovaste on ollut asti hyvä ja sain sytostaatteja omien laskujeni mukaan seitsemän kertaa. Viimeisimmän kuvauksen perusteella missään ei ole enää aktiivisuutta. Hoito "viimeistellään" sädehoidolla, sillä sen on tutkittu olevan hyvä hoitomuoto ja se myös pienentää uusiutumis-prosenttia melkoisesti. Toki sädehoidossa on omat riskinsä, kuten esimerkiksi minulla, kun saan sädetystä rintakehän ja soliskuopan alueelle, kohoaa mm. rintasyöpäriski jonkun verran, mutta toisaalta riskit ovat silti huomattavasti pienemmät kuin hyödyt. (kirjoitan sädehoidoista enemmän myöhemmin)

Mietin, että elänkö tavallaan jatkoaikaa kun selviydyn? Onko tämä niin sanotusti "toinen mahdollisuus"? Vaikka minulle ei missään vaiheessa ole annettu huonoa ennustetta, ei kukaan toisaalta ole voinut minulle myöskään luvata, että paranen varmasti. Mitä elämä on sen jälkeen, kun selviytyy sairaudesta johon on pelännyt kuolevansa?

Kirjoitin viimeksi siitä, miten keväällä ajattelin että "jos mä tästä selviän, niin voin tehdä ihan mitä vaan". Olen miettinyt asiaa enemmän ja todennut, että oikeastaan se on juuri niin. Vaikka käytännössä se ei ole ihan noin yksinkertaista, olen kuitenkin päättänyt että en välitä siitä mitä muut ajattelee (senkään vertaa mitä aikaisemmin) vaan tavoittelen omia unelmiani rohkeasti, ennakkoluulottomasti ja tosissaan, muista välittämättä. Jos jotain sairastuminen on opettanut, niin sen että elämässä pitää pyrkiä tekemään niitä asioita joista nauttii. Pelkkää hattaraa ja ruusuja elämä ei tietenkään aina ole, mutta asioiden, joihin käyttää paljon aikaa (mm. työelämä) pitäisi olla sellaisia jotka tuottavat enemmän mielihyvää, kuin "mielipahaa". Eikä mikään tule ilmaiseksi, mutta sen takia onkin hyvä kevyesti kurkottaa tähtiin. Niin paljon kuin voin itse asioihin vaikuttaa, miksi en niin tekisi, jos toinen vaihtoehto olisi vaikkapa työnkuva, jota en halua tehdä? Elämä on ihan liian kallisarvoinen tuhlattavaksi asioihin jotka tuntuvat epämiellyttäviltä.

"Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Mul on taskussa pari unelmaa, mutta matkalla myös pari muuttujaa. Juuri kun kaikki on kaunista, joku vetää maton mun alta. Elämäs kaks vaihtoehtoa, taistelen tai kaadun taistellessa. Luovuta ei löydy sanakirjasta, jonka pienenä sain faijalta. Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan. Taivas ei oo rajana, tanssin avaruudessa. Liian monta mielipidettä kertomassa oikeesta ja väärästä. Älä usko kaikkien puheita, kuuntele mut tee sun valinta. Oot kaunis, rohkee ja elossa, tää maailma muuttuu teoilla. Voin salaisuuden paljastaa, taivas ei oo rajana..."

Mikko Harju lauloi korvanapissa 7. maaliskuuta. Edellisenä päivänä lääkäri oli soittanut ja kertonut, että ohutneulanäytteen perusteella on syytä epäillä lymfoomaa. Olin jo aikaisemminkin noiden sanojen tahdissa kyynelehtinyt, mutta ihon alle ne menivät tuolloin. Niinhän se on, että täytyy antaa kaikkensa, että voi kylpee onnessa. Mietin vaan, että koskakohan tässä elämässä on antanut kaikkensa?


/ Tuire